Osaan kaikenlaista. Mitään en tarpeeksi. Innostun asioista, mutta mistään en niin paljoa, että voisin tehdä sitä työkseni eläkkeelle asti. En tiedä, mikä kannattaa, mikä on järkevää, mikä turhaa. 

Luulin aina, että minusta tulee opettaja. Olen kerran päässyt hyväksytysti Jyväskylän Yliopistoonkin opettajankoulutuslaitokselle. Se oli silloin, kun synnytin keskimmäisen lapseni. Sain kirjeen, jossa pyydettiin varmistamaan opiskelupaikka soittamalla kansliaan ja tietenkin tein niin:

”Minä en kyllä varmastikaan voi nyt tulla, kun sain juuri lapsen…” Virkailija sanoi toisessa päässä:  ”Tämä selvä, kiitos kun soitit. Kuulemiin!” Puhelu kesti puoli minuuttia – ne saattoivat olla hyvinkin ratkaisevat puoli minuuttia minun elämässäni. Olin nimittäin niin tampio, etten tiennyt – eikä kukaan ollut kertonut, että olisin voinut siirtää opiskeluoikeuttani vuodella eteenpäin. Yritin vuoden päästä uudelleen – en päässyt enää sisälle, koska sinä vuonna otettiin ensisijaisesti miespuolisia hakijoita. Yleisesti puhuttiin ”munapisteistä”. Jäin ensimmäiselle varasijalle ja siihen varmaan sitten uskoni loppui.

Olen kuitenkin tehnyt yli kahdenkymmenen vuoden mittaisen pätkän elämästäni töitä koulumaailmassa. Osan ammattitutkinnon suorittaneena koulunkäyntiavustajana, mutta suurimman osan muodollisesti epäpätevänä opettajana. Viimeiset vuodet koulumaailmassa olivat raskaita. Ei niinkään oppilaiden vuoksi, vaan sen takia, että kaikessa säästetään. Oppilaat, jotka kaipaavat tukea ja apua eivät sitä välttämättä saa, sillä rahaa ei ole. Oma työsarkani on ollut erityispuolella, jossa rahaan liittyvät reaaliteetit konkretisoituu karulla tavalla; ne jotka tarvisisivat eniten, saavat usein vähiten. Minulle kaikki menee ihon alle; oppilaan hätä, kotien hätä ja vastoin omaa sydäntä – jopa moraalikäsitystä – toimiminen. Väsyin siihen. Ja väsyin puolustamaan itseäni, toimintatapojani ja oppilaita. En tahdo koulumaailmaan enää. Toisaalta ei sekään tahtonut minua enää.

Olen siis työtön. En tiedä, mikä minusta tulee isona. Tunnen itseni turhaksi ja kun katson taaksepäin – mitä ei tietenkään kannattaisi tehdä, mutta teen kuitenkin – voin todeta, että olisin voinut toimia joskus ammatinvalinnan kanssa toisinkin. Tavallaan.

Silloin, kun oli aika opiskella, tein lapsia. Elimme kädestä suuhun, eikä sitä mahdollisuutta ollut, että oma tilipussini jäisi saamatta. Elämä on täynnä valintoja, minä valitsin lapset ja perheen – ja töitä.  Ja jos en olisi taannoin tehnyt niin, minulla ei olisi nyt sitä, mitä minulla on; kolme rakasta lasta ja kolme ihanaa lapsenlasta. En olisi Kaisa-mummo. En olisi tällä elämänkokemuksella valjastettu minä.

No, työttömyyteni vuoksi sain mahdollisuuden päästä ammatinvalintapsykologille. Kerroin hänelle osaamisiani ja toiveitani, purin työttömän sydäntäni. Psykologi oli kannustava ja rohkaiseva. Hän sanoi, että työ on vain yksi pieni siivu ihmisen elämästä. Minulla tuntuisi olevan rikas ja monipuolinen elämä. Sitä ei ole kaikilla. Hän toivoi saavansa tavata minut uudelleen, jotta löytäisimme jotain sellaista, mikä minut saisi liekkeihin. Pyysin häntä kertomaan minulle – psykologi, kun kerran on – että, mitä minun kannattaisi valita; kädentaitoja kenties vai sittenkinkö musiikkia…vai olisiko kuitenkin jotain hoivapuolta…

Hän katsoi minua ja sanoi:” Sen täytyy tulla sinun sisältäsi, minä autan vain etsimään sitä.”

Pelkään, etten löydä etsimääni. Tästä sisäisestä myllerryksestä ei löydä kukaan mitään. Sieltä tupsahtelee itsekseen asioita, joita sitten teen. Ne ovat projekteja; joskus isoja, joskus vähän pienempiä. Niistä ei yleensä tilipussi kartu. Olen joskus sanonutkin, että toivoisin saavani palkkaa siitä, että olen olemassa – siitä, että minulla on sydän. Se sykkii niin moneen suuntaan, ettei siitä aina ota selkoa – ja sinne mahtuu niin tuhottomasti kaikkea. Mitä enemmän se sykkii, sitä enemmän sinne tulee tilaa. Siellä on paljon erilaisia ihmisiä; vauvoista vaareihin. Siellä on kissoja, koiria, hevosia, perhosia…lovileikkausta, kultaisia koukeroita, vapaaehtoistyötä ja villasukkia…

Luulen, että sieltä kuitenkin puuttuu yksi asia –  minä itse. Tai ehkä se ”itse” on vain niin pieni, näkymätön pisara meressä, ettei sitä edes huomannut, kun se valahti johonkin sydämeni sopukkaan. Kuulen sen vitinän aina silloin tällöin. Se yrittää joskus huutaakin, mutta sen ajoitus ei tunnu olevan koskaan kohdallaan. Se vinkuu juuri silloin, kun kädet ovat niin täynnä kaikkea muutakin ja aikakaan ei tunnu sille otolliselta. Olen kuin en kuulisi, jätän sen huomiotta ja hoivaan kaikkea muuta sen ympärillä. Eihän se mihinkään karkaa…

Nämä työttömyysasiat saivat minut miettimään ympärilläni olevia ihmisiä (itseäni kyllä piti miettiä – sain sen kotiläksyksi) , joilla on intohimoa siihen, mitä he tekevät. Jos sinulla on aikaa, katso koostamani video ystävästäni Tiina Edelmanista, kengityssepästä vailla vertaa. Hullu, mikä hullu! Hänkin…