Sydämeni ei ole työtön!

 

Osaan kaikenlaista. Mitään en tarpeeksi. Innostun asioista, mutta mistään en niin paljoa, että voisin tehdä sitä työkseni eläkkeelle asti. En tiedä, mikä kannattaa, mikä on järkevää, mikä turhaa. 

Luulin aina, että minusta tulee opettaja. Olen kerran päässyt hyväksytysti Jyväskylän Yliopistoonkin opettajankoulutuslaitokselle. Se oli silloin, kun synnytin keskimmäisen lapseni. Sain kirjeen, jossa pyydettiin varmistamaan opiskelupaikka soittamalla kansliaan ja tietenkin tein niin:

”Minä en kyllä varmastikaan voi nyt tulla, kun sain juuri lapsen…” Virkailija sanoi toisessa päässä:  ”Tämä selvä, kiitos kun soitit. Kuulemiin!” Puhelu kesti puoli minuuttia – ne saattoivat olla hyvinkin ratkaisevat puoli minuuttia minun elämässäni. Olin nimittäin niin tampio, etten tiennyt – eikä kukaan ollut kertonut, että olisin voinut siirtää opiskeluoikeuttani vuodella eteenpäin. Yritin vuoden päästä uudelleen – en päässyt enää sisälle, koska sinä vuonna otettiin ensisijaisesti miespuolisia hakijoita. Yleisesti puhuttiin ”munapisteistä”. Jäin ensimmäiselle varasijalle ja siihen varmaan sitten uskoni loppui.

Olen kuitenkin tehnyt yli kahdenkymmenen vuoden mittaisen pätkän elämästäni töitä koulumaailmassa. Osan ammattitutkinnon suorittaneena koulunkäyntiavustajana, mutta suurimman osan muodollisesti epäpätevänä opettajana. Viimeiset vuodet koulumaailmassa olivat raskaita. Ei niinkään oppilaiden vuoksi, vaan sen takia, että kaikessa säästetään. Oppilaat, jotka kaipaavat tukea ja apua eivät sitä välttämättä saa, sillä rahaa ei ole. Oma työsarkani on ollut erityispuolella, jossa rahaan liittyvät reaaliteetit konkretisoituu karulla tavalla; ne jotka tarvisisivat eniten, saavat usein vähiten. Minulle kaikki menee ihon alle; oppilaan hätä, kotien hätä ja vastoin omaa sydäntä – jopa moraalikäsitystä – toimiminen. Väsyin siihen. Ja väsyin puolustamaan itseäni, toimintatapojani ja oppilaita. En tahdo koulumaailmaan enää. Toisaalta ei sekään tahtonut minua enää.

Olen siis työtön. En tiedä, mikä minusta tulee isona. Tunnen itseni turhaksi ja kun katson taaksepäin – mitä ei tietenkään kannattaisi tehdä, mutta teen kuitenkin – voin todeta, että olisin voinut toimia joskus ammatinvalinnan kanssa toisinkin. Tavallaan.

Silloin, kun oli aika opiskella, tein lapsia. Elimme kädestä suuhun, eikä sitä mahdollisuutta ollut, että oma tilipussini jäisi saamatta. Elämä on täynnä valintoja, minä valitsin lapset ja perheen – ja töitä.  Ja jos en olisi taannoin tehnyt niin, minulla ei olisi nyt sitä, mitä minulla on; kolme rakasta lasta ja kolme ihanaa lapsenlasta. En olisi Kaisa-mummo. En olisi tällä elämänkokemuksella valjastettu minä.

No, työttömyyteni vuoksi sain mahdollisuuden päästä ammatinvalintapsykologille. Kerroin hänelle osaamisiani ja toiveitani, purin työttömän sydäntäni. Psykologi oli kannustava ja rohkaiseva. Hän sanoi, että työ on vain yksi pieni siivu ihmisen elämästä. Minulla tuntuisi olevan rikas ja monipuolinen elämä. Sitä ei ole kaikilla. Hän toivoi saavansa tavata minut uudelleen, jotta löytäisimme jotain sellaista, mikä minut saisi liekkeihin. Pyysin häntä kertomaan minulle – psykologi, kun kerran on – että, mitä minun kannattaisi valita; kädentaitoja kenties vai sittenkinkö musiikkia…vai olisiko kuitenkin jotain hoivapuolta…

Hän katsoi minua ja sanoi:” Sen täytyy tulla sinun sisältäsi, minä autan vain etsimään sitä.”

Pelkään, etten löydä etsimääni. Tästä sisäisestä myllerryksestä ei löydä kukaan mitään. Sieltä tupsahtelee itsekseen asioita, joita sitten teen. Ne ovat projekteja; joskus isoja, joskus vähän pienempiä. Niistä ei yleensä tilipussi kartu. Olen joskus sanonutkin, että toivoisin saavani palkkaa siitä, että olen olemassa – siitä, että minulla on sydän. Se sykkii niin moneen suuntaan, ettei siitä aina ota selkoa – ja sinne mahtuu niin tuhottomasti kaikkea. Mitä enemmän se sykkii, sitä enemmän sinne tulee tilaa. Siellä on paljon erilaisia ihmisiä; vauvoista vaareihin. Siellä on kissoja, koiria, hevosia, perhosia…lovileikkausta, kultaisia koukeroita, vapaaehtoistyötä ja villasukkia…

Luulen, että sieltä kuitenkin puuttuu yksi asia –  minä itse. Tai ehkä se ”itse” on vain niin pieni, näkymätön pisara meressä, ettei sitä edes huomannut, kun se valahti johonkin sydämeni sopukkaan. Kuulen sen vitinän aina silloin tällöin. Se yrittää joskus huutaakin, mutta sen ajoitus ei tunnu olevan koskaan kohdallaan. Se vinkuu juuri silloin, kun kädet ovat niin täynnä kaikkea muutakin ja aikakaan ei tunnu sille otolliselta. Olen kuin en kuulisi, jätän sen huomiotta ja hoivaan kaikkea muuta sen ympärillä. Eihän se mihinkään karkaa…

Nämä työttömyysasiat saivat minut miettimään ympärilläni olevia ihmisiä (itseäni kyllä piti miettiä – sain sen kotiläksyksi) , joilla on intohimoa siihen, mitä he tekevät. Jos sinulla on aikaa, katso koostamani video ystävästäni Tiina Edelmanista, kengityssepästä vailla vertaa. Hullu, mikä hullu! Hänkin…

 

 

 

Hyvinvointi Mieli Työ Höpsöä

Asioita Oy:n joulunodotusta

Elämäni ei ole koskaan koostunut itsestäänselvyyksistä. Olen elänyt aikoja, jolloin jouduin itse olemaan syömättä, jotta lapsille riittäisi ruokaa, jouluna on syöty kanankoipia ja riisiä ja tarpeista on jouduttu tinkimään ihan vain selviytymisen takia. Olen kuitenkin saanut kokea myöskin joulun ihmeen.

Kauan aikaa sitten – vuosia taaksepäin – silloisen kotikuntani Joutsan sotaveteraanit pyysivät minua vetämään pikkujoulujaan. Ei silloin soitettu ja kysytty, vaan saavuttiin henkilökohtaisesti käymään. Iäkäs herra soitti ovikelloa, pyysi anteeksi häiriötä ja lupaa esittää asiansa. Tarjolla olisi leikitystä ja laulatusta ja juontotehtäviä. Suostuin ilomielin,

Pikkujouluilta saapui. Tilaisuus oli oikein kotoisa ja veteraanit olivat iloisella tuulella. Lauloimme yhdessä joululauluja ja kuuntelimme pidettäviä puheita. Minulla oli lapsenvahti kotona, eikä minulla ollut kiire. Normaalisti minulla olisi ollut kiire väkertää jouluruokia ja- paketteja, mutta tuona jouluna vielä viikkoa ennen joulua, minulla ei ollut latiakaan ylimääräistä rahaa – ei siis myöskään lahjoja, eikä ruokia laitettavana,  joten jäin varsinaisen juhlan jälkeen istumaan iltaa muutaman veteraanin seuraksi. Ilta sujui sukkelasti veteraanien juttuja kuunnellessa. Kuulin uskomattomia tarinoita sotarintamalta, kokemuksia sotavammasairaalasta ja näytettiin siinä ravintolan pöydän ääressä minulle sekin, miltä kranaatinsirpaleiden aikaansaamat vammat näyttävät vielä kymmenien vuosien jälkeen. Kotiin lähtiessäni veteraanit kysyivät, mitä he olivat minulle velkaa. ”Ette yhtään mitään. Minulla on ollut mukava ilta ja te olette jo velkanne maksaneet.” Kiepautin kaulahuivin päänympärilleni ja astuin ulos pakkaseen.

Joulu lähestyi uhkaavasti. Koti oli jouluisen näköinen, mutta minulla oli huoli; lasten kummit olivat tuoneet pakettinsa pukinsäkkiin, mutta minulla ei ollut edelleenkään rahaa. Olin saanut jokaiselle lapselleni yhden tärkeän lahjan ostettua, mutta jouluruuat puuttuivat edelleen… Ajattelin soittaa äidilleni, josko hän lainaisi hieman rahaa…Koin itseni täysin epäonnistuneeksi ihmiseksi.

Koitti aatonaattoaamu ja ovikello soi. Oven takana oli iäkäs pariskunta. Herralla oli sylissään iso pahvilaatikko. ”Mihinkäs tämä loota laitetaan?” Hän kysyi. Olin aivan öönä aapisen laidassa. Rouva sanoi, että vie se tuonne keittiön pöydälle ja herra teki työtä käskettyä. Ennenkuin ehdin kysyä, mistä oikein oli kysymys, rouva sanoi:” Sinä et suostunut ottamaan palkkiota pikkujoulujemme vetämisestä, niin me päätimme, että sijoitamme siihen varatut rahat sinun perheeseesi joka tapauksessa. Tässä laatikossa on kaikki, mitä tarvitset perinteiseen joulupöytään. Iloista joulu teille kaikille!”

Laatikossa oli kinkku, kaikki laatikot, riisiä ja sekahedelmiä, rusinoita, perunajauhoja, sokeria, maitoa, leipää, kalaa, perunoita, salaatit, piparkakkuja, karamellejä, kahvia, mehua, lapsille sukkia ja lapasia…ja kirjekuoressa 50 markkaa rahaa – joulupukkia varten.

Minä itkin.

Asiasta munkkiin: Joulun tärkein asia on ilon tuominen. Se on aivan sama, kuinka sen toteuttaa. Minä jäin työttömäksi syksyllä, joten minulla on ilmeisesti liikaa aikaa. Puutarhakeinun kehikko piti siirtää talven alta syrjään, joten ajattelin tarjota sille erilaisen talvielämän havukatoksena. Se on kokenut tässä päivien saatossa muodonmuutoksia, mutta loppupelissä meillä on tuossa kotiristeyksessä jouluinen kyhäelmä, joka selkeästikin toi iloa itse tekijälleen, mutta myös ohikulkijoille. Autot pysähtyvät katsomaan, mitä ihmettä siinä on ja jopa kaupan kassalla tiedettiin, että meidän tien varrella on jokin joulupukki tonottamassa. Olen saanut asian tiimoilta kaksi puhelinsoittoa ja kolme tekstiviestiä. Kaikkien mielestä kyhäelmä on hauska – ja minä olen hullu.:D

mönkkäri.jpg

Aviomies suostui pitkin hampain ajamaan havuja. Oli nimittäin aivan varma siitä, että jotain idioottia taas tapahtuu. Eli jotain, mitä pitää kollektiivisesti hävetä.:D

vartalo.jpg

Kuskasin salaa tarvikkeet hevostalliin, että sain kasata pukin vartalon rauhassa. Vaikkei nuorimmaiseni (19- wee) edes tiennyt, mitä teen, hän uhkasi ajaa sen auratessa kumoon. Edellyttäen tietenkin, että saisimme joskus lunta!

pukki istuu.jpg

Asettelin pukille kupeeseen maitotonkan, joka sai aikaiseksi sellaisen efektin, että sahtipitäjän väki ilmeisesti ajatteli meidän pukkimme sammuneen risteykseen.:D

pukkilumi.jpg

Eli pukki nostettiin pystyyn!:D Ja luntakin satoi sen verran, että sain lumilyhdynkin kasattua. Kuvasta on viisi päivää, lyhdystä ja lumesta ei ole tietoakaan…

Kulttuuri DIY Musiikki Höpsöä