Pahasta hyvään

Astelimme pitkin metsäpolkua.

Polun sivussa nokkosperhonen, maassa makaamassa.

Luulin sen jo kuolleen. 

Siiven kärjet repaleiset, mikä tekee tuollaisen tuhon?

Otin sinut käteeni ja olitkin elossa vielä.

Kiduit ja teit hidasta kuolemaa.

Päiväkin oli jo syksyn oma. 

Asetin sinut varovasti maahan ja astuin päällesi. 

 

Olit jo astellut pidemmälle.

Ota se kotiin lämpimään, sinä sanoit.

Talloin sen jo painoni alle. Se kitui ja sen siiveetkin olivat rikki, totesin.

 

Armahdin perhosen.

Armahda minut.