Kamala eläinlääkärikokemus
Pikkusaaren läheisessä kaupungissa on kaksi eläinlääkäriä. Toinen on niin pelokas, ettei tee lemmimkeille muuta kuin rokotuksia ja määrää antibiootteja, toinen on ronskimpi jaavalaismies, joka ei pelkää leikata isojakaan eläimiä. Jälkimmäisen luokse siis suuntasin kun kaksi pientä uroskissaani oli pakko leikata, täällä kun yhteen pihapiiriin reviirin vuoksi mahtuu vain yksi uros.
Olin kuullut kauhutarinoita kyseisestä eläinlääkäristä, muun muassa pomoni yksi koirista oli kuollut leikkauksen jälkeisiin komplikaatioihin oltuaan kyseisen miekkosen hoidossa. En voi siis sanoa, että olisin lähtenyt luottavaisin mielin reissuun kahden karvajalan kanssa, päinvastoin. En silti voinut kuvitella, kuinka vaikea päivästä tulisi.
Aamulla vene lähti saarelta kohti mannerta yhdeksältä. Meillä ei ole oikeaa kissankantokoppaa, joten ajattelin tavallisen pahvilaatikon olevan ok. Virhe. Saatuani katit laatikkoon ja kävellessäni kohti venettä, hajosi kosteudesta pehmennyt boksi käsiin kissojen riehuessa vimmatusti. Oli vielä koira mukana, jonka mielestä oli kivaa ajaa kissat viidakossa puuhun.
Sain katit alas puusta, mutta ne juoksivat takaisin kotiin eivätkä tulleet epäluuloisina lähellekään. Sain pienemmän kiinni, mutta nähdessään laatikon katti puri yhden sormistani melkein irti. Siinä raavittuna ja verisenä itkua tihrustaen meinasin jo peruuttaa koko härdellin. Muistin kuitenkin, että kaapissa oli herkkupussi, jonka avulla sain molemmat kissat muoviseen laatikkoon, jonka sai myös kiinni.
Kohti venettä seurueemme siis jälleen matkasi. Kissat ulisivat ja ulvoivat kilpaa, eikä aaltojen yllä ensimmäistä kertaa joutuminen ainakaan hiljentänyt meteliä. Pääsimme satamaan, josta autolla eläinlääkärin vastaanotolle. Mies ei ollut paikalla, vaikka olin jo vartin myöhässä sovitusta tapaamisajasta. Avustaja onneksi sai soitettua lekurille, että täällä on joku pitkä blondi kahden kissan kanssa.
Apulainen ohjasi minut pihalla olevalle muovijakkaralle, jossa odottelin lääkäriä saapuvaksi. Talon pihalla oli erikokoisia koiria lie’oissa ja häkeissä, jotka räyhäsivät haistaessaan kissat. Parat laatikossa olivat aivan paniikissa. Onneksi eläinlääkäri tuli pian paikalle ja nostin laatikon sisälle, jossa kuvittelin leikkauspöydän ja vastaanoton olevan. Kuvittelin väärin.
Mies ohjasi minut takaisin pihalle samaiselle muovituolille, jonka vieressä oli metallinen pöytä. Silloin tajusin, että puoskari aikoo suorittaa leikkaukset pihalla, puutarhan nurkassa. Ei mitään suojausta, ei kunnon valoja, steriileistä välineistä nyt puhumattamaan. Lääkäri pyysi minua laittamaan kissan puntariin, joka oli neljäkymmentä vuotta vanha ihmisvaaka. Sanoin, etten voi mitenkään päästää kissasta irti, sillä mikäli se pääsisi otteestani, emme kumpikaan näkisi sitä enää koskaan. Täristen otin ensimmäisen pienen rakkaan kissani laatikosta ja puristin sitä tiukasti sylissäni lääkärin pistäessä nukutuspiikin kattiin. Sitten sain punnittua kissan ja lekuri laittoi ainetta hieman lisää.
Pikkuhiljaa katti alkoi rauhoittua ja oli aika kamalan operaation. Asetin pienen reppanan (valmiiksi verisen) sanomalehden päälle. Käsineittä mies alkoi puuhaan ja sai aika näppärän nopeasti operaation suoritettua. En ole koskaan aiemmin ollut mukana moisissa toimenpiteissä, mutten usko, että kissan on tarkoitus sätkiä lähes koko leikkauksen ajan. Itkien silitin pienen päätä ja toivoin, että homma olisi nopeasti ohi. Ja niin se olikin, ja hetken päästä laitoin katin laatikkoon ja oli toisen vuoro. Sekin saatiin hoidettua ja pyysin apulaista soittamaan minulle taksin. Taksia oli kuulemma turha toivoa, sillä kaupungia olivat koetelleet hurjat tulvat, eikä katuja oltu vielä siivottu. Onneksi paikalla oli nainen koiransa ja kuljettajansa kanssa, ja ystävällisesti hän tarjosi minulle kyydin satamaan.
Autossa oli mukana kaamean kokoinen minkä lie rotuinen ihana lutuinen koira, joka oli kiltti, mutta äärimmäisen kiinnostunut seuralaisistani. Pääsimme kuitenkin satamaan läpi sekavassa tilassa olevan kaupungin. Matkalla katselin ikkunoista, kuinka paikalliset kivijalkakauppiaat yrittivät selvitellä tulvan tuhoja, yksi kerrallaan joku putsasi myytäviä tarvikkeita, toinen yritti selvittää saisiko myytävistä patjoista enää kalua.
Pääsimme vihdoin satamaan, jossa odotin kahden nukkuvan katin kanssa venettä. Pelotti, että heräävätköhän ne koskaan ja ovatkohan ne kovissa kivuissa. Kun reilun tunnin päästä molemmat alkoivat näyttää elonmerkkejä, valtasi sydämeni ilo: ehkä kaikki oli kuitenkin sen arvoista. Ilman leikkausta kotona asuvat Noki-uros olisi ajanut molemmat matkoihinsa, karkottanut kauas kotoa.
Pääsimme venematkan jälkeen kotiin ja katit olivat selvästi maailman onnellisimpia ollessaan omassa sängyssään emäntänsä kanssa. Loppu hyvin, kaikki hyvin, mutta ei ikinä enää. Jos joku eläinlääkäri Suomesta haluaisi tulla tänne vierailulle ja ottaa samalla mukaan kaikki välineensä ja suorittaa pari leikkausta ja koiratutkimusta, otapa yhteyttä inboksiin.