Kun mikään ei riitä

Mikään aika maailmassa siis. Saman verranhan sitä on Suomessa kuin Indonesiassakin käytössä, mutta täällä se sama aika ei riitä mihinkään. Kyseessähän on positiivinen ongelma, sillä tuntuu naurettavalta valittaa siitä, ettei ehdi hoitamaan kaikkia tärkeitä asioita, tapaamaan tärkeitä ihmisiä, osallistumaan tärkeisiin tapahtumiin. Sillä johonkin se aika menee eikä vähiten juuri noihin mainitsemiini asioihin.

Ongelma ei ole siitä, että valittelisin jotenkin siitä, että kaikilla on kiire ja omaakin kiirettä valittelisin. Ihanaahan se kuitenkin on. Kun on ihmisiä, joille pitää etsiä kalenterista paikkaa, työtä, josta pidän ja joka antaa mahdollisuuden matkustamiseen, tapahtumia, joihin minut kutsutaan. Tunnen oloni erityiseksi ja sitä kautta hyväksi. 

Mutta eikös se ihmisten ainainen kiire ollut yksi syy siihen, miksi lähdin alunperinkään pois? En muista enää.

Mutta täydestä kalenterista tulee tällaiselle suorittajalle huono omatunto. Kun sinne ei enää mahdukaan tapaamista kummitytön kanssa. Tai reissua kummitädin luokse. Ja kun on neljännen kerran siirtänyt tapaamista seuraavalle viikolle tuntee olonsa huonoksi ihmiseksi, joka on pettänyt jälleen kerran läheisen luottamuksen. 

Priorisoi, kuulen. Mutta ei näitä asioita voi laittaa tärkeysjärjestykseen, ne on kaikki yhtä tärkeitä.