Facebook sydämessä vai syvältä?
Onpas hassua lukea juttuja täällä Lilyssä kun lähes joka sivun ylälaidassa on tuo Helsingin aarteet -tapahtuman banneri. Siinä kuvassa oleva kaunotar on nimittäin mun entinen luokkakaveri Jyväskylästä. Mitähän naiselle kuuluu, mietin. Ainiin, facebookistahan voin kurkkia mitä jengi kotona puuhailee, kuka meni naimisiin kenenkin kanssa, kuka tuskailee minkäkin työproggiksen parissa ja missä kaverit ovat lomailleet. Pieni sananen facebookin merkityksestä ulkosuomalaiselle.
Osa ystävistäni on henkeen ja vereen facebookkia vastaan. Joku taisi illalliskutsuilla mainita sen olevan ihan saatanasta peräisin. Itse en voisi olla enempää eri mieltä, täällä kaukana kyseinen nettisivusto kun auttaa koti-ikävään ja vaikken saisikaan kaikilta sadoilta ”ystäviltäni” henkilökohtaista postia koskaan, pysyn silti kärryillä (edes hieman) mitä heidän elämäänsä kuuluu. Ja tiedän mitä he syövät illalliseksi ja miltä heidän varpaansa näyttävät laiturinnokassa. Ja kenen muksu on jo ottanut ensimmäiset askeleensä ja kuinka kotitekoisen ginin valmistus on sujunut. Kuka nautti elämästään Portugalin-matkalla tai Amsterdamin praideilla.
Ideaaleintahan olisi, että kaikki nuo rakkaat ihmiset kertoisivat kuulumisensa minulle henkilökohtaisesti sähköpostin, puhelimen tai skypen välityksellä, mutta lets face it: aika ei riitä. Ei minulla eikä heillä. Itse lähettelen viikossa kymmenkunta henkilökohtaista viestiä ystäville, perheen kanssa keskustellaan päivänpolttamista whatsappin välityksellä niin että kaikki kertovat päivän tapahtumista samassa ketjussa. Saman verran saan kirjeitä sähköpostiini viikottain, ne auttavat ikävään tosi paljon. Mutta välillä on aikoja, etten kuule oikein kenestäkään mitään ja silloin facebook on ihana asia, siellä aina joku kertoo inspiroivasta uudesta jutusta ja voin fiilistellä ystäväni kanssa sitä täällä kaukana, hengessä mukana ainakin.
Kun viimeksi palasin syksyllä Suomeen, huomasin, että facebookissa asioitaan, kuulumisiaan ja kuviaan jakavat ystävät olivat jollain lailla tutumpia kuin ne, jotka ovat olleet hyvin läheisiä, mutta joista en ollut juuri kuullut mitään lähes kahteen vuoteen. Oli hankala käydä läpi tunnin mittaisen kahvihetken aikana kaikki tapahtumat. Toinen kertoi mitä oli tehnyt ja mitä uutta kuului ja minusta tuntui kovin surulliselta. Etten ole tiennyt mistään näistä elämän käänteistä yhtään mitään. Minut oli suljettu niiden ulkopuolelle. En tosin ollut itsekään kai kysynyt kuulumisia, joten pisto tuntui omassa sydämessä viiltävänä.
En allekirjoita ollenkaan sitä väitettä, että facebooksissa asioitaan jakavat ihmiset eivät keskustelisi asioista ystäviensä kanssa kasvokkain. Että jakaminen jää vain sähköiseksi ja pikkuhiljaa kaikki on persoonatonta, massalle tiedottamista ja henkilökohtainen kosketus ihmisten väliltä katoaa. Mitä mieltä sinä olet? Jaa tuntemuksesi facebookin hyvistä ja huonoista puolista!