Maailma muuttuu – toisaalla hitaammin kuin toisaalla

Näin lapset leikkivät tikulla ja pyörällä Toronton kadulla vuonna 1922. Kuva täältä.

Siinä missä torontolaiset ja suomalaiset muksut pelaavat vuonna 2011 konsoleilla ja tietokoneilla, leikkivät heikosti toimeentulevat indonesian maaseutulaiset ja saarilla asuvat lapset edelleen tuolla muinaisella keppi-pyörä-kombonaatiolla. Täytyy myöntää, etten ole koskaan edes kokeillut. Näyttää kuitenkin aika hauskalta, ainakin lapset nauravat hurjasti kirmatessaan kylän raittia pyörinensä.

Siinä missä torontolainen tai suomalainen mies menee vapaapäivänään ostoksille tai kuntosalille, ravintolaan tai baariin, väkertää indonesian maaseutulainen itselleen ison leijan ja lennättää siitä muiden miesten kanssa iltapäivällä. Ilmassa saattaa olla viikonloppuisin kymmeniä leijoja, nopeimman leijan omistaja voittaa palkinnon.

Mutta tämä on totta vain saarilla ja maaseudulla. Kaupungissa halutaan olla niin länsimaalaisia, niin länsimaalaisia. McDonald’s on iso juttu, samoin KFC. Monimutkaiset älypuhelimet ovat jo jokaisen kourassa. Mitä isompi (lainarahoilla ostettu) auto, sitä kateellisempia muut ovat. Viis siitä, että ruuhkassa menee nyt kaksi tuntia kun kävellen olisit perillä parissa kymmenessä minuutissa. Status on käytännöllisyyttä tärkeämpää.

Kaikilla kaupungin naisilla on Luis Vuittonit olkapäällä (piraatit, totta kai) ja naama on maalattu valkoiseksi neljä astetta liian vaalealla meikkivoiteella. Maalaisten ja saarelaisten tummaa ihonväriä halveksutaan, onhan se köyhyyden merkki. Meitsi on täällä suosiossa. Paitsi mun vanhalle Nokialle ne nauraa.