Lily

Auringonpolttamat

Auringonpolttamat
jemma t

Väliaikatietoja: Näin laihdutusprojekti etenee

Muistatteko, kun joku aika sitten suunnittelin laihduttavani sen ylimääräisen kymmenen kiloa? Sain hyviä vinkkejä ja olin kovin motivoitunut. Pidin kuusi viikkoa ruokapäiväkirjaa tai itse asiassa latasin kännykkään MyFitnessPal-sovelluksen, johon merkkasin päivän aikana syödyt ruuat ja nautitut virvokkeet sekä vastapainoksi toki ne liikuntasuoritukset, sukellukset ja lenkkeilyt siis.

Sovellus kertoi minulle joka päivä, että viiden viikon päästä painan sen ja sen verran, jos jatkan samaan malliin. Kaikki näytti hyvältä, ohjelman mukaan paino tippuisi (koska se painonpudotushan on siis silkkaa matematiikkaa, kuluta enemmän kuin syöt) ja olo oli hyvä. Merkkasin joka ikisen suupalan. Söin mahdollisimman terveellisesti, keittelin kasviskeittoja ja jätin oluen kokonaan pois. Pari kertaa nautin muutaman gintonicin, mutta muuten pysyin suunnitellussa ruokavaliossa hyvin.

Mulla ei ole kotona vaakaa ja yritin peilistä tiirailla tuloksia, mutta mitään näkyvää ei kuudessa viikossa tapahtunut, vaikka ohjelma väitti toisin. Tai siis painoa olisi kaiken järjen mukaan pitänyt tippua ainakin kolmesta neljään kiloa. 

Joko en osaa käyttää sitä ohjelmaa tai en vaan osaa arvioida, kuinka paljon on desi riisiä, mutta kun pääsin vihdoin puntarille, olin aika järkyttynyt. Ne mahtavat tulokset, jotka kaikesta yrittämisestä ja vaivannäöstä jäi jäljelle:  +3kg.

Kiitos ja näkemiin, ei kannata painonpudotus, ei se onnistu. Ei näillä geeneillä. Tai en mä tiedä, mitä muutakaan syyttää, matematiikka kun on loogista ja se toimii aina. 

Näiden huikeiden tulosten jälkeen lähdettiin kuukaudeksi Thaimaahan ja ravintolatarjonta on vähän eri luokkaa kuin täällä kuusessa. Ja koska terveellinen ja kevyt ruokavalio ilmeisesti vain lihottaa, niin päätin sitten syödä ihan mitä vain ja juoda ihan mitä vain ja niin teinkin. Ei se ainakaan laihduttanut, joten huomenna alkaa sitten taas se uusi elämä, aloe verat tehosekoittimeen ja pavut likoamaan. Mutta tänään syön sen Fazerin suklaalevyn, jonka ostin Singaporen kentältä.

Ottaahan tää nyt kuitenkin aika paljon päähän.

 

Avainsanat:
Suhteet Ruoka ja juoma Oma elämä Mieli
jemma t

Se kömpelö

Singaporelainen ystäväni kutsuu minua ihanalla lempinimellä “clumsy girl”. Ja oikeassa on.

Vihaan täällä Koh Taolla sukellusbotskeja, jotka on parkattu laiturille niin typerästi, että sukeltajat joutuvat lähes aina könyämään kolmen-neljän laivan läpi omalle laivalleen. Ja samalla pitää kantaa kaikkia sukelluskamoja ja muita tarvikkeita. Ja kun tullaan pois veneestä, niin pitää ponnistella kunnolla, että pääsee laiturille. Ei ole tikkaita, vain vanhoja autonrenkaita, joiden päältä pitää kiivetä.

Ja niinhän siinä sitten taas kävi, että lipesin. Ja polvi on ikävästi ruvettunut. Eikä täällä mikään parannu. Liian kuuma. Ja lainaräpylätkin hankasivat varpaaseen rakon, joka on nyt tulehtunut.

Mutta ei tämä ole ensimmäinen kerta, kun kolhin itseäni ollessani reissun päällä, ehei.

Kun matkustin Singaporeen vuotta 2004, vedin kivat lipat koulun piharappusissa ja polvi aukesi ihan kunnolla. Olin tuolloin hippasen myöhässä luennolta ja juoksin loppumatkan kampuksen läpi esseepaperit kourassa. Singaporelaisessa yliopistossa ei nimittäin katsottu niinkin pientä mokaa kuin tunnilta myöhästymistä hyvällä, vaan esseen arvosana romahtaisi välittömästi kymmenen prosenttia. Jos esseen palautti seuraavana päivänä, arvosana tippui 25%. Mutta siis juoksin polvi verta valuen tunnille ja melkein pyörryin ennen kuin joku kysyi, tarvitsenko apua. Vain essee mielessäni annoin paperit luokkakaverille ja pyysin selvittämään tilanteen opettajalle. Sitten menin ensiapuun ja totesin jalan olevan huonossa kunnossa. Paikallisella klinikalla ei nähty tikkausta kuitenkaan tarpeelliseksi ja siitä syystä polvea kaunistaa edelleen ihana kymmenen sentin arpi.

Kun reppureissasin Pohjois-Thaimaahan 2005, ajelin vesiputoukselta toiselle mopolla. Ei ollut peli kuitenkaan ihan hallussa ja kaaduin kylän ainoissa liikennevaloissa irtohiekan vuoksi ja sain sitten sen toisen polven samaan kuntoon kuin sen toisen. Kärpäset ja kulkukoirat tulivat välittömästi veriapajille, mutta onneksi klinikka oli lähellä ja haavat saatiin hoidettua. Onneksi oli kypärä, oli nimittäin aikamoinen tärsky, vaikka vauhtia ei paljoa ollutkaan.

Meksikon Tulumissa onnistuin rynäsemään suihkusta tullessani sementtilattialle ja jälleen oli polvet samannäköiset kuin silloin kun olin seitsemän ja tipuin Porin Yyterin keinusta. Sillon oli kyllä leukakin paketissa, nyt ei onneksi ollut. Mutta kiva on helvetti aina hoitaa haavoja trooppisessa kuumuudessa!

Kun matkustin Indonesiassa Lombokilta Floresiin, onnistuin jotenkin ihmeellisesti kaatumaan ostarin parkkipaikalla semmoseen ketjuun, jonka yli pitkänä tyttönä hyppäsin. Siinä sitten taas maassa makaamassa ja hävettäähän tommonen kompurointi. Muutama päivä myöhemmin kaaduin viallisella ja kallellaan olevalla laiturilla. Samat haavat auki taas ja aijai kun tuntu kivalta vetää suolainen märkäpuku siihen päälle joka päivä, olinhan kuitenkin sukeltamassa Komodolla tuolloin.

Ja Indonesian Pohjois-Sulawesillä tehdessäni divemaster-kurssia onnistuin lyömään varpaani tuolinjalkaan, taisi murtua pikkuvarvas. Paketissa sitä piti pitää lääkäreiden ohjeiden mukaan viikkotolkulla.

Mutta koskaan ei ole kuitenkaan mitään pahempaa sattunut, joten ei nää kato mitään. Pikkujuttuja.

Suhteet Oma elämä Terveys Matkat