Nuorena likkana olin aika urheilullinen tapaus. Tykkäsin pesäpallosta, jalkapallosta, koripallosta, telinevoimistelusta, sählystä, jääkiekosta, luistelemisesta, hiihtämisestä, laskettelemisesta, ratsastuksesta. Osallistuin koulun juoksukisoihin, hiihtokisoihin, pituushypyssä olin aika haka, aitajuoksukisat voitin käytyäni yhden kerran harjoittelemassa kyseistä lajia isän kanssa urheilukentällä. Monta palkintoa olen voittanut poliisien lasten hiihtokilpailuissa, ensimmäisen kerran osallistuin kolmevuotiaana karvalakki päässä.

Teinivuosina urheiluinnostus kuitenkin lopahti, vaikka yritinkin käydä kerran viikossa tylsissä aerobikeissä, joskus isän kanssa (pakon edessä) hiihtämässä ja lenkillä. Koulun liikuntatunneista kuitenkin tykkäsin aina ja urheilusta napsahti kymppi peruskoulun päättötodistukseen. Kaikkialle olen aina kävellyt tai pyöräillyt, julkista liikennettä opin käyttämään vasta muutettuani Helsinkiin.

Musiikkiharrastukset, lukeminen ja kavereiden kanssa hengaileminen vei kuitenkin kaiken ajan ja urheilu jäi yhä vähemmälle sijalle elämässäni. Muutettuani omaan kotiin 18-vuotiaana yritin käydä silloin tällöin lenkillä kämppisten kanssa ja työpaikan kuntosalilla kävin noin kerran pari viikossa. Ja silloinkin jouduin pakottamaan itseni sinne, kuntosalia vihaan edelleen (toimin siellä siistijänä arkipäivisin koulun jälkeen muutaman vuoden ajan).

Muutettuani Helsinkiin töiden perässä kuntoilu tippui lähes minimiin, Helsinginkadulla kun ei hirveästi huvita lenkkeillä narkkareita ja juoppoja väistellen, ja pihinä tyyppinä en koskaan ole raaskinut maksaa satasen kuukausimaksuja kuntoklubeille. Töihin, kaupungille ja kavereille tosin pyöräilin säiden salliessa. Joogassa aloin käymään pari vuotta sitten mutta suositellun kuuden kerran sijaan sain raahattua ahterini sinne kerran viikossa, maksimissaan. Uimassa kävin joskus. Muka ei ollut koskaan aikaa. Laiska mikä laiska.

Sukelluksen aloitin Malesiassa vuonna 2005. Sukelluskurssin jälkeen vierähti vuosi, ennen kuin pääsin jälleen merenalaisen maailman pariin. Matkustin Väli-Amerikassa muutaman kuukauden ja sukelsin Hondurasissa ja Meksikossa. Kului jälleen vuosi ja pääsin sukeltamaan Thaimaassa, Malesiassa ja Indonesiassa vuonna 2007. Sukellus alkoi yhä enemmän tuntua omalta jutulta, en malttanut odottaa seuraavaa kertaa.

Ja sitten aikaa vierähtikin. Vasta vuonna 2009 matkustin ystäväni luokse Meksikoon ja pääsin sukeltamaan Kuubaan, Karibianmerelle ja Jukatanin luolastoihin. Haaveilin suorittavani divemasterin jonain päivänä.

Vuonna 2010 lähdettiin kahden ystäväni kanssa puoleksi vuodeksi Kaakkois-Aasiaan ja matka alkoi Indonesiasta. Rakastuin sukelluskouluttajaani ja päätin toteuttaa pitkäaikaisen haaveeni ja suorittaa kuukauden kestävän divemaster-kurssin. Siitä vuoden päästä suoritin sukelluskouluttajan tutkinnon ja nyt työskentelen kouluttajana yhdellä Indonesian pikkusaarista. Ansaitsen elantoni sukeltamalla eli opettamalla urheiluharrastusta.

Kuka olisi uskonut? En minä, eivät vanhempani (isä on kilpaurheilija, äiti säännöllinen kuntourheilija, he saavat urheilusta kiksejä, joita itse en ole koskaan aikaisemmin kai havainnut). Veljeni ovat vielä enemmän patalaiskoja tapauksia kuin minä. Ystäväni eivät olisi ikinä uskoneet. Ehkä yläasteen liikkamaikka Tuula Telama olisi uskonut.

Jotenkin olen kovin ylpeä itsestäni. Enkä mieti yhtään sitä seikkaa, että periaatteessa sukeltamisessa ei tule edes hiki, tai jos tulee, sitä ei huomaa.