Keväällä 2007 jätin Thaimaan taakseni vannoen hiljaa mielessäni, että kyseessä oli viimeinen kerta, kun vierailisin tuossa ”hymyjen maassa”. Olin matkani aikana kokenut liian monta valhetta hymyn takana, liian monta huijausta ja niiden yritystä, liian monta pettymystä.

Kun nyt neljä vuotta myöhemmin palasin Thaimaahan, päätin kohdata maan avoimin mielin. Muuten kurssireissustani ei tulisi mitään.

Kun saavuin Koh Samuin lentokentälle tunteja luultua myöhemmin olin väsynyt ja nuhjuinen matkustamisen jälkeen. Koska olin yksin reissussa ja kello oli puolenyön paremmalla puolella, jouduin ensi töikseni maksamaan naurettavan ylihintaisen lentokenttätaksin yksin. Se on kuitenkin joka maassa sama juttu, joten en menettänyt hermojani. Noustessani taksista majatalon edustalla ryntäsi luokseni välittömästi leveää hymyä virnuileva mies, joka tiedusteli, oliko minulla varausta kyseiseen hotelliin. Vastattuani kieltävästi, tuumaili paikallinen manageri tilaisuutensa tulleen ja pahoitteli farangille, länkkärille, eli kävelevälle rahapussille eli minulle, että valitettavasti hotellin kaikki halvat huoneet olivat varattuja, ja jäljellä oli vain tuplahintaisia ilmastoituja huoneita.

Kun totesin, että joutuisin siinä tapauksessa vaihtamaan toiseen hotelliin, alkoi edullisempia huoneita yhtäkkiä löytyä. Mies mutisi jotain tulvista ja siitä, että huoneet olisivat vaurioituneet kaduilla ja joka paikassa virtaavan veden vuoksi. Huone oli kuitenkin kunnossa, ja loppujen lopuksi selvisi, että kahdestakymmenestä ”garden view” -halppishuoneista vain kolme oli varattuina.

Mutta kauan odottamani lämmin suihku ei sen sijaan ollut kunnossa. Hanasta tuli juuri sen verran vettä, että sain saippuoitua matkan hiostaman vartaloni. Ja huuhtelu hoituikin sitten juomavedellä, joita paikka onneksi tarjosi kahden pullon verran. Kello oli yli yhden ja seuraavana aamuna oli aikainen venematka toiselle saarelle, joten päätin vain sulkea silmäni hivenen karvaisissa lakanoissa ja sopeutua.

Aamulla vesi oli edelleen poikki, mutta henkilökunnalla ei ollut pienintäkään innostusta huoneen hinnan alentamiseen valittaessani nuhjuista oloani respassa. Päätin olla niuhottamatta pikkuasioista ja lompsin kapsäkkini kanssa lautalle kohti rennompaa ilmapiiriä.

Nyt olen ollut Koh Taon sukellusorientoituneessa ilmastossa kulttuurisokin vallassa. En muista miten nuorten trendikkäitten maailmanmatkaajien kanssa kommunikoidaan. Täytynee kaivaa kajaalit naftaliineista ja yrittää sopeutua bailujengiin. Joka paikassa on ihmisiä, kaupasta saa juustoa. En ole vuosiin kärsinyt kulttuurisokista (paitsi palatessani Helsinki-Vantaalle), joten mielenkiinnolla teen itsetutkiskelua aiheen ympärillä. Mutta helppoa se ei ole, ensimmäistä kertaa ikuisuuksiin tunnen koti-ikävää. Ikävöin kotia Indoissa.

Mites sinä? Kärsitkö kulttuurisokista matkustaessasi uuteen kulttuuriin? Tai kenties palatessasi kotiin? Kulttuurisokin oireista voit lukea täältä.