Mitä ei näe, sitä ei ole

Puhuin tänään Johannan kanssa, että miten en kehtaa esitellä kaikkia uusia ostoksiani blogissa, ainakaan silloin, kun niitä on kertynyt viime aikoina ”vähän liikaa”. Olen hiljattain ostanut muutaman kynähameen Zarasta, tai toisen itse asiassa jo kaiketi helmikuun alussa, mutta vasta nyt koen olevan hyvä aika esitellä nämä löydöt täällä.

Kuten kuvasta näkyy, molemmissa on laputkin vielä kiinni. Osittain ostosten peittely on kaiketi oman kulutushysterian piilottamista tai kieltämistä, johon omalla kohdallani puuttuu jo omatuntokin. En myöskään halua, että blogini assosioituisi millään tavalla ostosblogiksi – blogiksi, jossa joka toinen postaus käsittelee jotain juuri äsken hankittua ihanaa.

Välillä oman vaatteita pursuilevan vaatekaapin tuijottaminen ahdistaa, koska minut on ainakin pyritty kasvattamaan säästäväiseksi. Jostain syystä 150 erilaista yläosaa, 40 erilaista alaosaa, kymmenet mekot ja useammat kymmenet kenkäparit eivät kuitenkaan lähtökohtaisesti osoita säästäväiseksi kasvamisen onnistumista. Sen sijaan nalkuttavasta omatunnostani voin kiittää kasvatustani. Omatunto pakottaa minut pukemaan ostamani vaatteet useammin kuin vain kerran ja muutenkin miettimään ostamieni tavaroiden hinta-käyttöaste-suhdetta.

Omatunto on vain ikävän helppo vaimentaa vetämällä vaatekomeron liukuovi kiinni tai myymällä miltei käyttämättömän vaatteen alihintaan pois silmistä. Silmien sulkemiseen johtanut vähäkin valitus on toisaalta hyvästä, sillä ehkä se hillitsee jatkossakin pullistelevien kauppakassien roudaamista kotiin.

(Hameet näkyvät viimeistään ensi viikolla blogissani. Sen lupaan.)