Tunteisiin… sisimpääni matkustan
…ja niin tosiaan tein. Sillä tämä päivä merkkaa vuoden verran elämää Byron Bayssa. Tämä jos mikä sai pohtimaan. Eli sisältövaroitus: diippii shittii tulossa. Tai ainakin sellaista haaleaa muistelua.
365 päivää sitten
Olin Brisbanessa kakkelit pikkareissa ja paniikki puserossa. Au pair ura oli (luojan kiitos) tulossa päätökseen, Suomen syksyyn paluu ei lämmittänyt mieltä ja rahaa tilillä oli ei niin paljon. Neljänneselämänkriisi nosteli ura&opintokeskeistä päätään ja istuin päivät ja illat lähettelemässä työhakemuksia ympäri Austraaliaa, toivoen että Muumimaailmasta hankittu hattaranpyörittelytaito hurmaisi unelmatyöni (?!?!) esimiehen. Taisin lähettää lähemmäs 50 hakemusta aika laajasti ympäri tätä saarta. Yhdestäkään en kuullut takaisin. Se siitä hattaranpyörittelytaidosta sitten saatana.
Au pairius loppui, ja seuraavasta elämänvaiheesta ei ollut aavistustakaan. Päätin siis pitää pienen hermoloman lapsiperhearjen aiheuttamia haavoja nuoleskellen viikonloppureissuilta mieleen jääneessä Byronissa. Valitsin hostellin, jossa oli siisteimät vessat ja rannalle alle kymmenen minuutin kävely, enkä edes muista mitään muuta ajatelleeni. Ehkä jotain lol yolo tyypistä lotinaa kuului hippokampuksen takaa, mut who knows!?
Kaikki alkoi pingiksestä
Bussi kurvasi steissille ja raahasin perässäni kummasti lisääntynyttä tavara läjääni matkalaukun pyörät vääränä yli ja ympäri Byronin kuoppaisten kautkivetysten. Määränpäässä oltiin, toki vain fyysisesti. Päässä pyöri maailman (sekä omat) murheet ja olin niin kujalla, etten ekana iltana uskaltanut mennä suihkuun saatika laittaa lakanoita sänkyyn oikein. Mietin siinä yläpunkalla maatessa, että aika sopan oot taas itselles keittänyt. Mut sellaista se on aina kun menee uudessa paikassa nukkumaan.
Ystävyyssuhteita luotiin jo ensimmäisen illan aikana valkoviinirisoton ja naapurihostellin pingispöydän ääressä. Ympärille muodostui tiivis yhteisö, matkalaisten kenkiä kammoksuva perhe. Huolia ei juuri ollut. Tai siis oli, kuinka paljon $12 dollarin paffiloota valkkaria voi juoda yhden illan aikana ja missä on paras ranta laittaa notski pystyyn tai mikä laulu laulaa seuraavaksi.
Täydellisyyttä hipoen
Ajatus työttömyydestä, rahattomuudesta ja suunnatomuudesta saattaa jollekulle tuntua jopa absurdilta ajatukselta, suorastaan painajaiselta, mutta kunnei kirjaimellisesti ollut huolta huomisesta sellaisetkin asiat kuten työnhaku tuntuivat yhdentekeviltä. Välillä mietin noita hetkiä haikeasti ihmetellen, kuinka elämä saattoikin olla niin täydellistä. Mitkä olivatkaan ne valloillaan olevat voimat ja sattumusten kaupat, jotka toivat nuo ihmiset elämääni? Entä jos olisin valinnut toisen hostellin? Saanut työn jostain muualta? Vaikka yleinen usko on ettei täydellisyyttä ole olemassa ja että aika kultaa muistot, väitän että nuo hetket elämässäni hipoivat niin lähellä täydellisyyden rajaa kuin mahdollista. Aussiauringon alla kaikki oli hyvin.
On sanomattakin selvää että tuo hermoloma ei jäänyt vain viikkoon vaan piteni päivä toisensa jälkeen kunnes lähteminen muualle ei enää ollut edes vaihtoehto. Sillä tiellä sitä edelleen ollaan.
Tälläkertaa tällainen syväluotaus. Ei ehkä ihan sitä mitä oli ”yks vuosi Byronissa spessuun” mielessä. Toisaalta onko sopivampaa aikaa muistella ensikosketuksia ituhippielämään, kuin sen vuosipäivä? Ens kerralla ehkä jotain kouluun liittyvää lööperiä 🙂
Hasta la vista baby ja cracias muchacos mates !