Autofiktio: Mitä minä kerron minusta?

Mitä kuuluu? Vastaanko vain, että ”Kiitos hyvää”? Vastaanko niin, vaikkei kovin hyvää kuulusikaan. Vai ”Mitäpä tässä, ei kurjuutta kummempaa? Vai asetanko vastakysymyksen: ”Kuinka paljon sinulla on aikaa kuunnella?”

Kertominen on aina tarinaa. Kerron kuulumisiani sillä tavalla kuin minä kerron. Kerron niistä asioista, joista haluan kertoa – tai jotka jokin sisäinen pakko ajaa kertomaan. Jos kysymys osuu oikein kipeään hetkeen   kerronta voi tulla itkunpyrskähdysten tai kiroilun höystämänä. Pyrskähdykset ja sadattelut voivat kyllä tulla myös metsässä vain hiljaa huokailevien puiden kuunnellessa Metsän puut kuulevat mitä minulle kuuluu. Tai järven laineet.

Soutava tyttö on Elina Perälän hiilipiirros.

”Miten kerron?” tai ”Mitä kerron?”.  Kirjallisuuden puolella tunnetaan kaksi toisiaan lähellä olevaa käsitettä: Omaelämäkerta ja omaelämäkerrallinen romaani. Ne kuulostavat lähes samoilta mutta ovat kuitenkin kaksi eri asiaa. Omaelämäkerta – sen pitää olla totta. Juuri näin asiat ovat tapahtuneet minulle minun elämässäni.

Helppohan tämä on sanoa. Kuka osaa tai tahtoo kertoa vain totuuden omasta elämästään? Ja kenelle?

Autofiktiosta ja totuudesta

Mahdotonta ei ole, että tulee tavanneeksi ihmisen, joka sanoo, että ”puhun vain totuuden”. Tai että ”tämä on totta”. Omaa elämää ja omia kuulumisia kuvailtaessa totuus ei kuitenkaan ole aivan ongelmatonta. Jos tapahtumissa on ollut mukana muitakin ihmisiä, saattaisivat heidän kertomuksensa juuri samoista asioista olla paljonkin erilaisia.

Otan tähän mukaan sanan autofiktio. Se tarkoittaa, että kerron itsestäni (auto). Samalla autofiktio tarkoittaa sitä, että tarinani on fiktio eli se mitä kerron on kuvitelmaa, sepitettä. Sana on vieraskielinen ja outo. Asia sen sijaan lienee tuttu jokaiselle.

Tällä kohdin voi kuulla vastaväitteitä. ”Puhun vain totuuden.” No niinpä!

Omaelämäkerrallinen romaani vai omaelämäkerta

Viime aikoina olen tuumaillut omaelämänkerran ja omaelämäkerrallisen romaanin eroja. Omaelämäkertaa lukeva odottaa asioita, jotka ovat tapahtuneet kertojan elämässä juuri niin kuin hän sanoo. Omaelämäkerrallinen romaani on toisenlainen. Romaani sisältää kirjailijalla ja päähenkilöllä sekä identiteettisyyden että päähenkilön ja kirjailijan etäisyyden ja epäidentiteettisyyden. Kirjailija ja päähenkilö ovat yksi ja sama. Omaelämäkerrassa vinouttajana saattaa olla halu kuvailla asiat kauniimmin kuin ne ovat olleet. Romaanissa on toki sama ongelma. Itse ajattelen, että voi olla rehellisempää sanoa, että minustahan tämä kertoo mutta on kuitenkin kertomusta.

Omaeläkerrallinen romaani voi kyllä kuulostaa yhtä todenmukaiselta kuin omaelämäkerta. Ja saattaa olla jopa elämää paremmin kuvaileva kuin omaelämäkerta. Omaelämäkerta saattaa houkutella kertomaan vain hyviä ja itselle edullisia tapahtumia. Hiukan kauempaa katsoen ja etäisyyttä ottaen omaan itseen ja kunnianhimoon ja itsekeskeisyyteen – niin hiukan etäisyyttä ottaen ja ikään kuin toisesta kertoen saattaa todenmukaisuus olla sittenkin tarkempi kuin pelkässä omaelämäkerrassa.

Sadut kertovat siitä, millaisia me olemme – oikeasti

Käsityksemme totuudesta on luonnontieteen leimaama. Otan esimerkin. H.C. Andersenin sadut ovat tietenkin satuja. Niitä ei ole tapahtunut sellaisenaan missään historian tilanteessa kenellekään. Silti ne kertovat jotain, josta voimme sanoa, että juuri niinhän asiat ovat ihmisten elämässä.

Yksi tunnetuimpia on H.C.Andersenin satuja on ”Keisarin uudet vaatteet”. Räätälit tekevät keisarin omahyväisyydellä kelpo tilin. He sanovat keisarille tekevänsä niin hienot vaatteet, että vain älymystö voi ne nähdä. Tyhmät ja virkaansa pätemättömät eivät vaatteita voi nähdä. Keisari huomaa, ettei hän itsekään näe yllään mitään hienoja vaatteita. Keisari pitää kuitenkin visusti suunsa kiinni. Hän ei halua olla tyhmä tai virkaansa pätemätön. Alastoman keisarin oikean asioiden tilan paljastaa vasta lapsi, joka ei mene mukaan keisaria hännystelevien valheisiin.

Satu ei ole totta mutta voi kertoa totuuden meistä ihmisistä. Omaelämäkerrallinen romaanikaan ei sanasta sanaan ole totta mutta voi kertoa totuuden tekijästään – ehkä omaelämäkertaa tarkemmin. Sadut voivat kertoa sen, miltä ihmisyys meissä näkyy ja tuntuu.

Tarinoiden aika ei ole ohi mutta valheiden ajan soisi olevan ohi. Hyvä autofiktio on tarina muttei valhetta.

Lopuksi vielä ajatus luottamuksellisesta puheesta ja kuuntelemisesta. Siinähän ammattimaisessa mielessä on kysymys terapiasta tai sielunhoidosta.

Krokotiilimiehen terapiaa?

Mieleeni on jäänyt keskustelu Krokotiilimies -elokuvasta. Krokotiilimies kuuli New Yorkissa ensimmäisen kerran sanan psykiatri. Kumppani kertoi hänelle, että psykiatri on ihminen, jolle voin puhua luottamuksellisesti vaikeimmatkin asiat. Mick Dundeen eli krokotiilimiehen ilme kirkastui oivalluksesta. Ahaa. Meillä tuo on baarimikko. Kerrot hänelle asiasi ja hän välittää ne sitten koko kylälle.

No sitä ei psykiatri tai sairaanhoitaja tee. Eikä sielunhoitaja pappi.

Luottamuksellista kuulemista ja puhumista kaikki tarvitsemme. Ja arkijärkeä sen suhteen, että ketkä ihmiset ovat lähipiirimme luotettuja. Baarissakin voi toki puhua. Suureen ääneen ei ehkä kuitenkaan kannattaisi huudella kaikkein henkilökohtaisimpia asioita.

On myös niin, että autofiktio on hyvä renki mutta huono isäntä.

—

Autofiktio: Miten minä kerron minusta? Mitä minulle kuuluu? Vastaanko vain, että ”Kiitos hyvää”? Vastaanko niin, vaikkei kovin hyvää kuulusikaan. Vai ”Mitäpä tässä, ei kurjuutta kummempaa? Vai asetanko vastakysymyksen: ”Kuinka paljon sinulla on aikaa kuunnella?”

Kertominen on aina tarinaa. Autofiktio tarkoittaa, että kerron itsestäni (auto). Samalla autofiktio tarkoittaa sitä, että tarinani on fiktio eli se mitä kerron on kuvitelmaa, sepitettä. Sana on vieraskielinen ja outo. Asia sen sijaan lienee tuttu jokaiselle. Hyvä autofiktio on tarinaa itsestäni muttei valhetta.