Okei, sanotaan nyt heti alkuun, että oikeasti en tunne ketään Thee Ultra Bimboosissa soittanutta tyyppiä. Helsingissä asuessani kävin samassa Alepassa Bimbojen rumpali Millan kanssa, mutta en koskaan rohjennut mennä puhumaan hänelle. Mitä ihmettä olisin voinut sanoa?

Kun huomasin viime syksynä Thee Ultra Bimboosin levyjen (Four fans can´t be wrongia lukuunottamatta) ilmestyneen Spotifyhyn, ja kuuntelin niitä uudelleen vuosien tauon jälkeen, totesin, että minulla olisi ollut Millalle paljonkin sanottavaa. Ja se syy, miksi kutsun otsikossa Bimboja ystävikseni, on se, että 17-vuotiaalle, sarjakuvista ja rock´n rollista kiinnostuneelle lukiolaistytölle Bimbot, eli Milla, Salla, Maria ja Suffeli, todella tuntuivat ystäviltä. Pöytälaatikossa, Soundin sivuilla ja stereoiden kaiuttimissa asuvilta, kauniilta 1960-luvun avaruusvampyyreilta näyttäviltä, rämisevän garagerockin salat täydellisesti hallitsevilta ystäviltä. Ja myös ainoilta naispuolisilta esikuvilta Tehosekoittimen Ottojen ja Ville Valojen hallitsemassa maailmassa.

kuva täältä

1990-luvun lopussa ja 2000-luvun alussa musiikinkuunteluni oli paljolti kirjaston ja Anttilan Top tenin varassa. Löysin Thee Ultra Bimboosin (edelleen aivan täydellisen) esikoislevyn We can stop whenever we wantin kirjaston musiikkiosastolta jo 12-vuotiaana, ja nauhoitin sen kotona c-kasetille. Lempibiisini levyltä oli silloin (ja on itse asiassa vieläkin) kohkaava menopala Who stole my underwear?

Myöhemmin, 17 vuoden kohtalokkaassa iässä, löysin samaisesta kirjastosta Bimbojen Four fans can´t be wrongin. Jo aloitusbiisi Yellow line teki selväksi, että Bimbot ovat muutakin kuin äkkivääriä tarinoita ja metelöivää garagenrunttausta. Levy sisältää toki myös Bimboille ominaista hassuttelua ja showta. Toka biisi Liar liar on yksi parhaita biisejä mitä olen koskaan kuullut. Ajalle tyypillistä on, että näiden kahden levyn välillä ilmestynyt Supermess jäi minulta kuulematta, sillä sitä ei ollut kirjastossa, eikä sitä saanut myöskään Top tenistä.

Musiikkia koskeva tieto piti 2000-luvun alussa edelleen hankkia musiikkilehdistä ja kirjaston musiikkiosastolta, vaikka internet kasvattikin jo suosiotaan. Bändeillä, myös Bimboilla, oli siihen aikaan kyllä kotisivujakin, mutta ne eivät yleensä olleet kovin informatiivisia, vaan keskittyivät tulevien keikkojen mainostamiseen ja visuaaliseen hassutteluun. Yksi tärkeä kirja oli Viljami Puustisen This is USA – Helsinki Rock’n roll Underground 89-99 (Like, 2000), jossa sivuttiin Bimbojen lisäksi myös muita aikakauden tärkeitä yhtyeitä, kuten Flaming Sideburnsia.

Jonkinlaisen onnenkantamoisen myötä satuin näkemään tv-ohjelman, missä Bimbojen kitaristi Maria Hakkarainen kertoi sarjakuvataiteestaan sekä vastikään ilmestyneestä sarjakuva-albumistaan. Sinä viikonloppuna menin kirjakauppaan, ja löysin kuin löysinkin tuon albumin, Love Killsin (Sarjamania, 2002).

Ote Maria Hakkaraisen Bimboista kertovasta sarjakuvaseikkailusta, joka löytyy Love Killsistä.

Tein Marian sarjakuvista innostuneena Steiner-koulun lopputyönäni sarjakuvanäyttelyn, johon kokosin omia sarjiksiani. Ne muistuttivat kummallisesti Hakkaraisen sarjiksia, vaikka sainkin joihinkin upotettua jotain muitakin vaikutteita. Kuvaavaa kuitenkin on, että yksi sarjis perustui kokonaisuudessaan Bimbojen Mrs Bobbit–biisin tekstiin.

Olin täysin hereillä siihen aikaan, kun Bimbot tekivät toistaiseksi viimeiseksi jääneen levynsä, eli Bimboo Wizardin. En tiedä oliko levyn tarkoitus olla jonkinlainen läpimurto Bimboille: he kuitenkin kertoivat aina haastatteluissa, että heillä oli normaalit päivätyöt ja soittaminen oli sivuhommaa. Kuuntelin levyä paljonkin, mutta sen vakavampihenkisesti tehdyt biisit eivät koskaan oikein iskeneet. Bimbomaiset bilebiisit, kuten Jukka Perkele ja Sleepy Sleepers-laina Pa-pa-party upposivat, mutta muuten levy ei omassa kuuntelussani oikein kestänyt aikaa.

Nyt kun levy on ilmestynyt Spotifyhyn, aion antaa sille uuden tilaisuuden. Ja rakkaat Bimbot: odotan comebackianne saapikkaat kiillotettuna ja ilmakitara valmiina vouvaamaan!