Pyhäinpäivän retriitti

Osallistuin tämän kuun alussa Pyhäinpäivän retriittiin, missä oltiin yhdessä hiljaa perjantaista sunnuntaihin. We paid a lot of money to shut the fuck up, kuten koomikko Ali Wong joskus kertoi omasta retriittikokemuksestaan.

Käyn tällä hetkellä aikuisrippikoulua (kerron asiasta enemmän vielä tässä postauksessa), ja retriitti oli osa sitä, itse asiassa koko rippikouluni ensimmäinen osa. Ennen retriittiä nauroinkin kauhuissani, että sukellan heti syvään päätyyn. Olisin voinut mennä ensiksi vaikka tunniksi jumalanpalvelukseen, mutta ei, lähdin kahdeksi yöksi leirikeskukseen, ja vielä tilanteeseen, jossa suu avattiin vain virttä laulaessa ja papin kanssa keskustellessa. Mutta sellainen minä taidan olla, että menen enkä meinaa.

Retriitti alkoi perjantai-iltana. Ennen kuin hiljaisuus alkoi, törmäsin leirikeskuksen käytävällä tuttuun, ikäiseeni naiseen, ja papatimme kymmenen minuuttia täysillä, kuin enteillen sitä, että kohta täytyy pitää päänsä kiinni monta tuntia. Mainitsen tutun naisen ikäluokan sen takia, että minulla oli vahvoja ennakkoluuloja, että retriitissä olisi minun lisäkseni vain viisi-kuusikymppisiä ihmisiä, mutta olin väärässä. Myös kolme-nelikymppisiä oli yllättävän paljon.

Hiljaisuuteen laskeuduttiin kättelemättä, esittäytymättä. En tiennyt suurimmasta osasta paikallaolijoista yhtään mitään. Oli erikoista olla hiljaa yhdessä tuntemattomien ihmisten kanssa. Olimme hiljaa takkahuoneessa, syödessä ja saunoessa, ja ohittaessamme toisiamme pihalla tai keskuksen käytävillä. Hartauksissa lauloimme ääneen, ja papille sai varata keskusteluajan, mutta muuten emme puhuneet. Opin kuitenkin pitämään jaetusta hiljaisuudesta, se oli rauhoittavaa ja mukavaa. Oli jännää tutustua vaihteeksi tällä tavalla, istumalla hiljaa vierekkäin, ilman puheen ja selittämisen taakkaa.

Retriitti oli tosiaan uskonnollinen, tai pitäisikö sanoa mieluummin hengellinen. Päiviä rytmittivät hartaudet ja hiljaiset rukoushetket. Minulle oli outoa ja ihmeellistä osallistua hartauksiin ja laulaa virsiä, kun en ole sitä kovin paljoa tehnyt. Otin hartaudet rauhoittumisen kannalta, ja se osoittautui hyväksi lähtökohdaksi. Rukoillut olen pienestä asti, joten yhdessä rukoileminen ei ollut ongelma.

Retriitin järjestäjät olivat varanneet mahtavan kasan kirjoja osallistujien luettavaksi. Kirjapöydällä kävikin koko ajan kuhina, ilman niitä olisi varmaan ratkennut yksi jos toinenkin pää. Minä luin retriitin aikana Kaisa Karirannan Jeesus ja elämisen taito-kirjan, sekä Torsti Lehtisen Runoilijan Jumalan. Luin myös osioita Jaakko Heinimäen ja Kaisa Karirannan Tapakristityn tyylikirjasta. Tämän postauksen runot ovat Torsti Lehtisen kirjasta, johon hän on koonnut suomalaisten runoilijoiden ajatuksia Jumalasta. Ne ovat samalla ainoat kuvat, jotka otin koko retriitin aikana.

Tähän väliin voisin kertoa vähän aikuisrippikoulustani. Eli otin tämän vuoden syyskuussa yhteyttä Suomen Evankelisluterilaiseen kirkkoon, sillä mielellä, että haluaisin liittyä kirkon jäseneksi. En ole koskaan kuulunut kirkkoon, eikä minua ei ole kastettu lapsena (ellei sitä lasketa, että äiti valeli saunassa päähäni vettä ja sanoi, että sinun nimesi on Laura). Vanhempani ovat molemmat lapsuudessaan kuuluneet kirkkoon, mutta erosivat siitä 1970-luvulla. Heillä ei kuitenkaan ole koskaan ollut mitään kristinuskoa vastaan, ja minä olen saanut käydä pyhäkoulussa ja seurakunnan tyttökerhossa ihan niin kuin kaikki muutkin lapset. Valinta on aina ollut omani: esimerkiksi pyhäkoulua kävin monta vuotta, koska itse niin halusin.

Rippikoulun sijaan kävin Prometheus-leirin, ja se oli hyvä kokemus, juuri oikea siihen hetkeen. Ajattelin teini-ikäisenä monta vuotta ateistisesti, ja pidin kaikkea kirkkoon liittyvää naurettavana. Olin aika yksisilmäinen ihminen, mutta niinhän monet teini-ikäisenä ovat (enkä muuten ajattele, että jos joku on ateisti, hän on automaattisesti yksisilmäinen, mutta minun henkilökohtainen ateismini oli sellaista).

Tuntuu vaikealta puhua uskosta enempää, se on niin henkilökohtainen asia, ja samalla myös aihe, jonka monet saattavat kokea tuputukseksi. Sanon nyt kuitenkin vielä, että en ole mitenkään ”pamahtanut” uskoon, vaan olen uskonut Jumalaan lapsesta asti. Jopa nuoruudessa, kun suhtauduin kaikkeen uskoon liittyvään kriittisesti, rukoilin silti tiukan paikan tullen aivan samalla tavalla kuin lapsena. Ja vaikka olin ateisti, niin virret, rukoukset ja saarnat herättivät minussa myös silloin paljon tunteita. Tämä kirkkoon liittymiseni onkin oikeastaan päätös mennä kohti noita tunteita. Se on päätös välillä kuunnella ja tuntea, eikä aina selittää ja järkeillä.

Pakko selittää vielä nopeasti, että uskon edelleen tieteeseen ja evoluutioteoriaan, ja kannatan vähemmistöjen oikeuksia (kuten todella monet kirkkoon kuuluvat tekevät). Kirkko on minulle paikka hartaudelle, rauhoittumiselle, mysteerille, traditiolle ja pyhyydelle, ei paikka jossa käyn kuulemassa säännöt, joita tulee orjallisesti noudattaa. Saako joku kiinni tästä ajatuksestani, vai tuntuuko se ihan kummalliselta?

 

Palataan vielä hetkeksi takaisin retriittiin. Perjantaina hiljaa oleminen tuntui pelkästään ihanalta, ja uni tuli hyvin. Lauantai-iltana jatkuvaan aktiviteettiin ja ärsykkeisiin tottunut mieleni alkoi sen sijaan kaipaamaan ROSKAA. Olisin halunnut laittaa puhelimeni päälle ja katsoa jotain täysin tyhjäpäistä sarjaa, hengellisen kirjallisuuden, rukoushetkien ja hiljaa olemisen vastapainoksi. Lauantaina oli onneksi aikaa jutella hetki papin kanssa, missä höpötinkin sitten koko viikonlopun edestä.

Sunnuntaina olimme vielä kahteen asti hiljaa. Kahdeltatoista kärsivällisyyteni loppui täysin, ja silloin avasin puhelimeni ja katsoin mitä viestejä olin saanut. Hiljaisuuden loputtua joimme vielä yhdessä kahvit. Sama tuttu ikäiseni nainen, jonka kanssa juttelimme ensimmäisenä päivänä, istui kahvilla viereeni, ja kävimme koko retriittikokemuksen läpi kovaa hölöttäen ja huitoen. Oli mahtavaa jälleen ilmaista itseään :D

Tulin kotiin retriittikaverin kyydillä, ja hän kysyi heti, aionko kirjoittaa retriitistä kolumnin. Sanoin että en aio, sillä en ollut paikalla tarkkailijana, vaan osallistujana. En olekaan kirjoittanut retriitistä kolumnia, mutta tämän blogitekstin nyt kuitenkin kirjoitin, kun aihe on minusta niin mielenkiintoinen.

Lähtisin koska tahansa uudestaan retriittiin. Vaikka palasin retriitin jälkeen nopeasti takaisin arkielämään, puhelimen tuijottamiseen ja höpöttämiseen, jäi minulle silti pitkäksi aikaa rauhallinen ja tasapainoinen olo. Hiljaa oleminen tekee tosiaan hyvää, ja vaikuttaa positiivisesti yllättävän pitkään.

Jos aiheesta heräsi kysymyksiä, vastaan niihin mielelläni kommenteissa!