Aarre

 

Isältä jääneet tavarat ovat nuhjuisia ja kahvin tahrimia. Hän säilytti niitä siellä täällä, kotona tai työhuoneellaan, ja tavarat saivat hänen mielestään olla levällään, ”odottamassa inspiraatiota”, kuten hän aina sanoi.

Isä keräsi huolettomasti tavaraa kotiinsa, kuin tilaa olisi ollut loputtomiin. Hän osteli torimyyjiltä pieniä lasieläimiä ja onnennukkeja, ja tuli viimeisinä vuosinaan usein vastaan kaupungilla kirja- tai levykaupan kassia kanniskellen. Kassissa hänellä oli aina jokin välttämätön rockelämäkerta tai levyboksi, joita hänellä oli jo valmiiksi pienen kirjaston verran.

Työhuoneellaan isällä oli maalitahraisia kitaroita, musiikkilehtiä, pinttyneitä kahvikuppeja, likaisia lasipurkkeja, hengityssuojia ja koppuraisia pensseleitä. En käynyt työhuoneella usein, se ei ollut lasten paikka, sillä siellä leijuivat vaaralliset maalihuurut. Sen muistan, että työhuone oli aina kuin pommin jäljiltä, mutta isä tiesi silti missä mikäkin tavara oli. Kun äiti ja isä erosivat, isä muuttikin hetkeksi työhuoneelleen, ja istui voimattomana portailla revenneessä college-paidassa, kun kävimme nopeasti katsomassa häntä.

Myöhemmin isä luopui työhuoneestaan, ja rupesi maalaamaan kotonaan. Jossain välissä hänellä oli yhteinen työtila veljeni kanssa, ja he käyttivät samaa maaliruiskua. Äiti mäkätti heille, että hengityssuojaa pitää muistaa käyttää, vaikka olisi kuinka inspiroitunut.

Tämä Neil Youngin Zuma-levyn nuottikirja on epäilemättä ollut isällä työhuoneella. Hän tapasi ensin maalata, ja sitten maalin kuivumista odottaessaan soitella kitaraa.

Hän on siellä nytkin. On viileä aamupäivä, hän on tullut työhuoneelle bussilla, jatkamaan siitä mihin edellispäivänä jäi. Hän on tutkinut tekeillä olevaa maalaustaan: mitä se esittää, näkyykö siinä jotain kiinnostavaa? Hän on jo kastamassa pensseliä, mutta huomaa viime hetkellä, että se oli menossa kahvikuppiin. Hän huuhtaisee lasipurkin, ja laskee sinne puhdasta vettä. Sitten hän työstää pohjaa hetken.

Hän jättää keskeneräisen teoksen kuivumaan, ei edes vilkaise sitä, ja poimii kitaran lattialta. Hän istuu ratkenneeseen nojatuoliin, asettelee kahvikupin viereensä jakkaralle, ja poimii taskustaan slideputken. Miten se Don’t cry no tears menikään? Zuma-nuottikirja löytyy lattialta ruskean buutsin vierestä. Kahvia pärskähtää kirjan kannelle, mutta se ei haittaa. Kirja aukeaa oikealta kohdalta. Hän soittaa riffiä, vilkuilee sanoitusta ja lauleskelee. Don’t cry no tears for me… Old true love ain’t too hard to see.

Hän ei ole omasta mielestään mikään laulaja, mutta hänellä on ihan mukava, möreä ääni, josta tulee joskus mieleen Tom Waits. Pian Don’t cry no tears vaihtuu joksikin muuksi biisiksi, slideputki vinguttaa kitaran kieliä, ja laulu jää taustalle.

Hän soittaa, kunnes on taas aika maalata.