Avaruuslaulu luki Taivaslaulun
Ystäväni Riikka ehti suositella Pauliina Rauhalan Taivaslaulua (Gummerus, 2015) monet kerrat, ennen kuin sain sen käsiini. Kirjastoista se on kuulemma koko ajan lainassa, ja varausjonotkin ovat pitkiä. Luin kirjan lopulta BookBeatista, johon olen tällä hetkellä hyvin ihastunut.
(Käytän tässä postauksessa nimitystä ”lestadiolaiset”, koska se on lyhyempi, mutta tarkoitan sillä vanhoillislestadiolaisia.)
Tiesin jo ennen lukemisen aloittamista mistä Taivaslaulu kertoo: nuoresta lestadiolaisparista, joka kamppailee lapsikysymyksen ja uupumuksen kanssa. Tunnen mieheni kautta monia lestadiolaisia, joten pelkäsin kirjan tulevan liian lähelle, ja kyllä se tulikin, mutta vähän eri tavalla kuin odotin.
Usein ihmiset tietävät lestadiolaisuudesta vain sen kipupisteet: että perheet ovat suuria, naiset palavat loppuun, vaikenemisen kulttuuri on vallallaan, ja yhteisö on sisäänpäinkääntynyt. Näin minäkin ajattelin ennen kuin tutustuin mieheni sukulaisiin, joista osa on lestadiolaisessa uskossa. Sain todella hävetä ennakkoluulojani, sillä useimmat tuntemani lestadiolaiset ovat hauskoja, huumorintajuisia ja maanläheisiä tyyppejä, joiden lestadiolaisuutta ei todennäköisesti edes huomaisi, ellei siitä tietäisi.
En tiedä mitä mustiin kaapuihin pukeutunutta, raamatunlausein puhuvaa, talikot kädessä vääräuskoisia jahtaavaa porukkaa oikein odotin, mutta kohtasinkin aivan tavallisia ihmisiä, jotka hyväksyvät myös minut joukkoonsa, vaikka en olekaan samaa uskontokuntaa kuin he.
Nykyään pidän vähän epäreiluna sitä tapaa, jolla lestadiolaisia käsitellään mediassa: kuin koko usko olisi pelkkä sääntöviidakko ja ankea taakka, jota on väkisin kannettava, vaikka ei millään meinaa jaksaa. Olen omin silmin nähnyt uskon hyvätkin puolet, ja niistä olisi myös joskus kiva lukea, vaikka ihan vain vaihtelun vuoksi. Tällaisia hyviä puolia ovat mm. perhekeskeisyys, avuliaisuus, talkoohenki, tavallisen, huikentelemattoman arkielämän arvostus, sekä kieltäytyminen alkoholista. Jos uskossa viihtyy, siinä on ihmiselle koti koko loppuelämäksi. Yhteisön säännötkin ovat tietääkseni höllentyneet hieman, ainakin isommissa kaupungeissa.
Taivaslaulu repii esiin kaikki lestadiolaisen uskon kipupisteet, ne kun sattuvat olemaan kirjan pääteema. Samalla se on kuitenkin myös rakkauslaulu hiljaiselle, vähään tyytyväiselle, perhekeskeiselle elämälle, onnelle joka löytyy yksinkertaisista asioista: luonnosta, lapsista, kodista ja arkipuuhista.
Kirjan kieli on rikasta ja taidokasta, mutta välillä vertauskuvat äityivät niin koukeroisiksi, etten ollut enää varma mitä niillä alunperin tarkoitettiin. En tiedä olenko jotenkin puupää, mutta en yleensäkään nauti vertauskuvallisesta kerronnasta, vaan pidän suoremmasta tyylistä. En tiennyt mitä ajatella tarinan nukkeleikki-osioista: niissä esiintyvät vertauskuvat toki ymmärsin, mutta minusta samat asiat olisi voinut kertoa myös naispäähenkilön, Viljan, kautta. Olisin ehkä muutenkin toivonut tarinaan ihan vain simppeliä kahden päähenkilön vuorottelua, ilman mitään koukerointia. Sen sijaan tykkäsin tavasta, jolla Pauliina Rauhala oli käyttänyt suomalaisten kansanlaulujen sanoituksia osana tarinaa.
Mutta millä tavalla kirja sitten tuli liian lähelle? Kirjassa kuvattu lestadiolaisten suhtautuminen ei-uskoviin tuntui ahdistavalta: mietin heti, että ajattelevatko tuntemani lestadiolaiset minustakin tuolla tavalla? Olen kohdannut pelkkää ystävällisyyttä ja ymmärrystä ”omien” lestadiolaisteni puolelta, joten kontrasti tuntui räikeältä.
Nyt kun kirjan lukemisesta on kulunut vähän aikaa, olen tullut siihen tulokseen, että kukin ajattelee ja uskoo oman näkemyksensä mukaisesti, ja jos se ei vaikuta kanssakäymiseen negatiivisella tavalla, ei ole väliä mitä kukin itsekseen miettii.
Ymmärrän, että Pauliina Rauhala kirjoitti tämän kirjan keskustelunavaukseksi, jolla on tarkoitus lähteä avaamaan liikkeen sisäisiä asioita, joista ei ole aiemmin keskusteltu yhtä avoimesti. Pauliina Rauhala ei läpsyttele, vaan kirjoittaa kipeät ja häpeällisetkin asiat rehellisesti auki, ja tämä kursailemattomuus piti otteessaan tarinan loppuun asti.