Halki synkän veen vene hiljalleen lipuu saareen syrjäiseen
Olen ollut maltillisen kiinnostunut Seilin saaresta jo siitä asti, kun Jenni Vartiaisen Seili ilmestyi, ja kuulin levyn nimibiisin. Jennin musiikista en oikein innostu, mutta onhan naisten mielisairaalasaari nyt aika kova poplaulun aihe, vai mitä?
Johanna Holmströmistä luin äidin luona Me Naiset-lehdestä muutama viikko sitten, ja vilkaisin löytyisikö hänen kirjojaan e-kirjoina. Niitä löytyi, jopa aika tuore teos nimeltä Sielujen saari (Själarnas ö, suom. Jaana Nikula, Otava 2017). Sitten vain lukemaan. Tämän takia rakastan nykyaikaa!
Lukukokemukseeni vaikutti hieman se, että valitsin luettavakseni suomennetun version. Tein näin siksi, että tarinassa pysyteltiin paljon aikavälillä 1800-luvun loppu-toinen maailmansota, ja ajattelin ettei sanavarastoni riitä vanhoihin Ruotsin kielen sanoihin. Jälkikäteen harmittaa etten uskaltanut lukea reilusti Ruotsiksi, sillä välillä tarina kuulosti todella suomennetulta, ja pystyin liiankin hyvin näkemään miltä lauseet olivat Ruotsi-versiossa näyttäneet. Käänsin mm. kaikki kirjan henkilöiden puheet päässäni Ruotsiksi, sillä muuten en olisi pystynyt jatkamaan lukemista 😀 Mutta tämä on oma ongelmani, ja ainoa ratkaisu siihen olisi lukea alkuperäiskielellä, vaikka sitten sanakirjaa apuna käyttäen.
Sielujen saari oli hyvin juonivetoinen romaani, ja siksi helppolukuinen. Mitään taiteellista kikkailua Holmström ei harrastanut, vaan lauseet olivat yksinkertaisia ja kertovia. Alussa yksinkertainen tyyli vähän häiritsi, mutta loppua kohden ihailin Holmströmin tapaa kiteyttää suuria tapahtumia, niin mielensisäisiä kuin -ulkoisiakin, pieniin lauseisiin.
Aluksi pidin ongelmallisena myös sitä, ettei romaanilla ollut vain yhtä päähenkilöä vaan siinä seurattiin kolmen naisen, kahden potilaan ja yhden hoitajan tarinaa. Tämä monen henkilön kautta kertominen on nykyään jo suoranainen trendi, mutta siinä on ongelmansa, sillä ainakin minä kiinnyn joihinkin henkilöihin, ja ärsyynnyn kun tarinaa ei enää kerrotakaan heidän kauttaan, vaan näkökulma vaihtuu. Sielujen saaressa ensimmäisen osan päähenkilö Kristina hävisi oman osuutensa jälkeen taustalle, ja se ärsytti hieman, sillä tuntui turhalta että oli aluksi lukenut niin paljon Kristinasta, ja sitten hän vain katosi varjoihin.
Sielujen saaren ydinsanoma oli tietenkin se, että kuka tahansa meistä olisi voinut joutua Seiliin. Tämä on kliseinen, mutta samalla toimiva lähtökohta. Ensimmäinen päähenkilö, lapsenmurhaaja Kristina, ei vielä herättänyt samaistumista, vaikka hänen mieltään ennen tekoa ja sen jälkeen kuvattinkin taitavasti. Toinen päähenkilö Elli tuli paljon lähemmäs: hänen ajelehtimisensa ja impulsiivisuutensa ajoivat hänet raiteille, josta oli seurauksena laitoskierre, ja Seili oli tämän kierteen viimeinen etappi. Seilin suljettu, viimeisen tuomion ilmapiiri tuli loistavasti esiin Ellin kautta.
Sigrid, hoitaja, jonka kautta tarinan viimeinen osa kerrottiin, oli paljon vähemmän samaistuttava kuin Elli. Ymmärrän, että Seilin karmeuden vastapainoksi tarvittiin lämmin, hellä hoitaja-Sigrid, sillä muuten tarina olisi mennyt aivan liian lohduttomaksi. Oli myös uskottavaa, että työ Seilissä oli Sigridille kutsumustyötä, sillä muulla olisi ollut vaikea selittää Sigridin hinku pysyä saarella useiden vuosien ajan. Pikkuinen klisee oli myös se, että eräässä vaiheessa potilaan ja hoitajan rajat hämärtyivät, ja yksi potilaista hoitikin Sigridiä, mutta tämä klisee oli tarinan kannalta onneksi oleellinen.
Seilin karmeutta ja lohduttomuutta ei tosiaankaan päässyt pakoon, vaikka Sigridin kautta inhimillisyys pilkahtelikin. 1900-luvun alun ilmiöt, kuten eugeniikka ja rotubiologia ovat aina raastavaa luettavaa, mutta kirjan naisten kautta ne tulivat hyytävän lähelle. Tunsin lukiessani kiitollisuutta siitä, että mielisairaanhoito on nykyään kehittynyt näinkin pitkälle. Tuntui aivan kamalalta että vielä 1900-luvun alussa potilaita alistettiin kallonmittauksille, sterilisaatiolle ja hysteriadiagnooseille.
Lukukokemukseeni vaikutti muuten aika paljon se, että toivuin samalla ärhäkästä noroviruksesta. Pystyin vaivatta eläytymään kirjan niihin kohtiin, missä naiset makasivat eristyssellissä syömättä ja juomatta, voimattomina ja tuskissaan.
Synkän aiheensa vuoksi Sielujen saari oli dramaattinen, suorastaan traaginen lukukokemus. Aina kun luulin, että nyt ei voi kurjemmaksi mennä, Holmström käänsi vielä ilkeämmälle vaihteelle. Suvantokohtiakin oli, ja ne tulivat tarpeeseen, sillä muuten kokemuksesta olisi tullut jo itsetarkoituksellisen itkettävä. Olen kiitollinen siitä, että Holmström antoi edes joillekin tarinan hahmoille käydä hyvin, sillä odotin kirjan jatkuvan veitsenkäännön johtavan Shakespeare-tyyliseen kaikki kuolevat-ratkaisuun. En tiedä johtuiko tämä yliherkkyys tragedialle lopulta vain noroviruksesta ja sen tuomasta heikosta olosta.
Voin suositella Sielujen saarta helppoa, mutta samalla hyvin taustoitettua ja informatiivista lukukokemusta etsiville. Seili aiheenahan melkein kantaa jo itse itseään!