Hiipivä Suomi-kurjuus

Menetän välillä täysin hermoni Suomi-kurjuuteen. Siihen törmää erityisesti 1970- ja 1980-luvulla julkaistussa kirjallisuudessa ja elokuvissa. Jokainen noihin aikoihin julkaistu elokuva tai kirja ei tietenkään ole pelkkää maamme ankeuden esittelyä, mutta sellaisia teoksia on kuitenkin tullut niin paljon vastaan, että käsite on päässyt muodostumaan mielessäni.

Suomi-kurjuus on sitä, kun miehet istuvat räkimässä pöydän ympärillä, ja sanovat tiukkailmeiselle, huivipäiselle naiselle että ”keitä h*ora kahvia”. Se on sitä, kun miehet juovat viinaa ja itkevät humalassa kurjaa kohtaloaan, ja samaan aikaan hapannaamaiset naiset puhuvat kakaroilleen ilkeästi töksäytellen. Leipä on tiukassa ja elämä on yhtä raatamista, ja se on lastenkin opittava heti kapaloissa, tai muuten ei hyvä seuraa.

Suomi-kurjuudessa ei ole mitään humoristista, sillä se on omasta mielestään raakaa todellisuutta, realismia, johon pilvilinnoissa elelevät haihattelijatkin tulevat vielä törmäämään. Tästäpä tuleekin mieleen filosofi Eero Ojasen estetiikan luento, jolle joskus osallistuin. Hän sanoi siellä jotenkin näin:

”Miksi realismilla tarkoitetaan vain kaikkea rumaa, kurjaa ja ikävää? Millä tavalla kaatopaikka on realistisempi kuin suihkulähde? Molemmathan ovat todellisia, ja siksi realistisia.”

Kiitos, Eero. Puit sanoiksi minunkin ajatukseni, ja sen miksi ahdistun huumorintajuttomasta kurjuudesta, joka kuvittelee olevansa realismia.

Valehtelin edellisessä Arja Tiais-postauksessani, etten omista häneltä muita kirjoja kuin sen yhden runokirjan. Olin väärässä, löysin nimittäin pian sen jälkeen hyllystäni myös Tiaisen romaanin nimeltä Suomi go go, joka on ilmestynyt WSOY:n julkaisemana vuonna 1974.

Olen ostanut Suomi go gon kirjaston poistomyynnistä, ja sen jälkeen unohtanut sen kirjahyllyyn pölyttymään. Niin käy usein, mutta en välitä siitä, sillä kirjat tulevat aina kuitenkin lopulta luetuiksi.

Kirja on nuhjaantunut ja tahrainen, ja sen kansi on kuin 1970-luvun nuortenkirjasta. Suomi go go kertookin nuorista ihmisistä, tarkemmin sanottuna nuoresta naisesta, joka on menettänyt työpaikkansa. Nainen on jo alunperinkin köyhästä perheestä, ja asuu vuokralla pienessä asunnossa, josta pelkää koko ajan saavansa häädön maksamattomien vuokrien takia. Naisen miesystävä on armeijassa, ja siellä mies saa sentään syödäkseen, mutta naisen asiat ovat huonommin. Hän saa joskus jostain muutaman kolikon tai ruuanmurusen, mutta hänen tilanteensa on muuten melko lohduton.

Suomi go gossa on kaikki ainekset oikein kunnon Suomi-kurjuuteen, ja kyllä siinä sitäkin esiintyy. Varsinkin kirjan kieli töksähtelee kuin Suomi-kurjuuden klassikoissa konsanaan, ja ankeita, synkeitä ja lohduttomia kuviakin maalaillaan, mutta tässä teoksessa se on aihepiirin takia edes jotenkin perusteltua.

Kirja on siellä täällä hiipivästä kurjuudesta huolimatta mukaansatempaava kuvaus 1970-luvun Helsingistä ja sen ajan työttömistä nuorista. Sosiaaliturvaa, työvoimatoimistoja tai edes köyhäinapua ei mainita sanallakaan, vaan kirjan nuori nainen jonottaa toisten työttömien kanssa työpaikkojen käytävillä, ja saa kerta toisensa jälkeen kuulla, että joku toinen on saanut paikan. Nainen myös katselee yliopiston portailla istuvia nokkavia ylioppilaita, ja tietää ettei hänellä ole varaa kouluttautua, sillä hänen perheensä ei ole rikas.

1970-luvun naiskuva näkyy tarinassa hyvin: naiset käyvät jo töissä, ja sitä odotetaankin heiltä, mutta he eivät vielä ole pomoja, vaan sihteereitä, kampaajia ja konekirjoittajia. Nuorilta naisilta odotetaan naimisiinmenohaaveita, mutta tarinan päähenkilö kapinoi sellaista vastaan, ja kyseenalaistaa muiden odotukset.

Välillä tarina junnaa paikoillaan pitkänkin aikaa. Se on ehkä jokin tehokeino, että näytetään kuinka paikoillaan pyörivää työttömän ihmisen elämä ylipäätään on. Nykylukija kuitenkin kyllästyy junnaamiseen nopeasti. Vähän myös häiritsee, että tarinassa ei minun mielestäni ole selkeää kaarta, vaan se on vain pieni kuvaus työttömän nuoren elämästä, joka ei oikeastaan pääty mihinkään.

Jos olisin äidinkielenopettaja, laittaisin oppilaat silti lukemaan Suomi go gon, ja vertailemaan sen jälkeen 1970-luvun ja nykyajan työttömyyttä keskenään. Olen Suomi-kurjuuden häivähdyksistä huolimatta iloinen että luin tämän kirjan, sillä se jäi mieleeni pitkäksi aikaa lukemisen jälkeenkin.

Kirjaston poistomyyntipöydiltä löytää usein juuri tällaisia unohdettuja kirjoja, jotka eivät ole koskaan päätyneet klassikkoasemaan, mutta joista voi silti saada ajattelemisen aihetta, sekä mielenkiintoista kuvaa vuosikymmenten takaisesta elämänmenosta.