Ihan tavallinen sunnuntai
Me olemme muurahaisia lasikuvun alla, lasikuvun, jonka rajoja emme hahmota. Joku tuolla ylhäällä katselee menoamme ihmetellen.
On minun vuoroni nukkua pitkään. Heräilen astioiden ja legojen kilinään, mutta onnistun nukahtamaan uudestaan. Välillä pienet jalat vilistävät huoneen poikki, ja joku kopsahtaa viereeni lauleskelemaan. Sitten joku tulee hakemaan lauleskelijan pois, ja sanoo hänelle: ”Låt mamma sova!”
Minut herätetään aamiaiselle yhdeltätoista. Mies ja lapsi tulevat syömään päivän toista aamupalaa minun kanssani, ensimmäisen he ovat syöneet puoli kahdeksalta. Yritämme opettaa lapselle Sormusten herra-leffoista tutun termin ”second breakfast”. Lapsi sivuuttaa höpinämme hienotunteisesti. Aamukahvi maistuu upealta pitkien unien jälkeen. Olen karsinut viime aikoina elämästäni kaikenlaista, mutta kahvista en pysty luopumaan.
Lähdemme melko pian miehen vanhempien luokse, kunhan olen päässyt eroon aamutakista ja saanut piirrettyä itselleni silmät. Teen sitä ennen Instagramiin huipputärkeän äänestyksen siitä, pitäisikö minun värjätä hiukseni taas hennanpunaisiksi.
Mies soittaa matkalta tunnustelupuhelun: mitä ruokaa hänen äitinsä aikoo laittaa? Kuulemma perunaa, kastiketta, vihanneksia ja lihaa. Käyn siis kaupassa hakemassa itselleni lihankorvikkeen. Lapsi nukahtaa autoon.
Miehen vanhempien luona paistan itselleni vegaanista schnitzeliä. Muilta osin syön kylässä ollessani kaikkea, mutta lihat jätän pois. Nyt kasaan lautaselleni kreikkalaista salaattia, uunijuureksia, perunaa ja viherpippurikastiketta. Miehen siskontyttö kysyy, onko minulla jokin erityinen syy yrittää syödä sillä tavalla kuin syön. Kerron syyn olevan ilmastonmuutos, ja se on kaikessa tyhjentävyydessään oikeastikin se syy. En pysty kalanpalaa puraistessani yhdistämään sitä elävän olennon kokemaan kärsimykseen, se on minulle vain elotonta massaa, mutta ilmastonmuutoksen pystyn hahmottamaan.
Syömme jälkiruuaksi pullaa, omenakiisseliä, jäätelöä ja omenapiirakkaa. Juomme kahvia ja juttelemme. Lapsi kiukuttelee ympärillämme, hänen päiväunensa jäivät liian lyhyiksi. Miehen siskontyttö vie lapsen ulos leikkimään, ja minä luen lehteä. Tunnen itseni onnelliseksi siitä, että saan oman perheeni lisäksi olla mukana myös miehen perheessä. Liityn vaivihkaa kirkkoon puhelimellani. Olen suunnitellut liittymistä jo kauan, ja nyt viimeinkin teen sen. Haluaisin kertoa asiasta jollekin, mutta en saa suutani auki.
Kotona rakennan legoista autotallin ja jäätelökioskin. Kysyn mieheltä, olisiko minun mahdollista käydä lenkillä. Se on kuulemma ihan mahdollista, jos kerään ensin lapsen levittämät kirjat, ja pidän lapsen pois tieltä sillä aikaa kun mies imuroi.
Juoksen pitkin merenrantaa ja kuuntelen Miika Nousiaisen Juurihoitoa. Ihailen syksyn kultaista valoa. Mietin, pitäisikö pysähtyä ottamaan siitä kuva, mutta en pysty pysähtymään. Tämä on ensimmäinen kerta, kun lenkkeilen äänikirjan kanssa, ja se tuntuu vähän vaikealta. Tekisi mieli laittaa musiikki soimaan ja antaa rytmin viedä. En kuitenkaan luovuta, vaan pysyn kirjassa. Saan siitä ideoita omaan kirjoittamiseeni, niin kuin usein käy.
Juoksen kuusi kilometriä. Käyn lähikaupassa ostamassa leipää ja kananmunia. Kävelen kotiin raukeana ja tyytyväisenä.
Kotona lapsi nukkuu. Käyn suihkussa ja syön iltapalaa. Soitan äidille ja puhumme hetken. Lähetän ruman kuvan itsestäni perhechattiin. Uhraan pari ajatusta tulevalle viikolle, ja siivoan legot lattialta.
Menen puhtaisiin lakanoihin kirjoittamaan tätä. Mietin, että elämä on kyllä erittäin outoa singahtelua paikasta toiseen. Lentokoneesta katsottuna ihmisen kulku maan päällä näyttää aina jotenkin erityisen liikuttavalta, kuin alapuolella hääräisivät tomerat hyönteiset.
Napsautan Juurihoidon vielä hetkeksi päälle, ja kiitän kuvun yläpuolista tarkkailijaa tästä päivästä.