Influenssan jälkeen

Kop kop. Hei internet. Tuntuu kuin viime kerrasta olisi vuosia.

Olin viime viikolla influenssassa, ja sen aikana poistin puhelimestani Facebookin ja Instagramin. Nyt elelen tyytyväisenä omalla autiolla saarellani, luen kirjoja ja katson unia. Lumitöitäkin riittää tähän aikaan vuodesta.

Luin kuumeessa Anna-Leena Härkösen kolumnikokoelmia, mutta kun tervehdyin kunnolla, aloin lukemaan Joonas Konstigin Vuosi Herrasmiehenä-teosta. Joonas Konstigin nimellä on mielessäni ikävä kaiku, vaikka en ole lukenut häneltä mitään koskaan aikaisemmin. En enää muista mistä tämä mielikuva on tullut, mutta kirja vaikutti kiinnostavalta, joten halusin antaa Konstigille mahdollisuuden.

Se kannatti. Vuosi herrasmiehenä on hyvin taustoitettu, mielenkiintoisesti kirjoitettu kirja, eikä Konstig säästele itseään yrittäessään tulla herrasmieheksi. Hän haastattelee ihmisiä, opettelee pukeutumista, ratsastusta ja miekkailua, ja yrittää käyttäytyä kauniisti ja sulavasti tilanteessa kuin tilanteessa. Hän menee reippaasti kaikkien mahdollisten mukavuusalueidensa ulkopuolelle, esiintyy Jeesuksena kirkon pääsiäiskuvaelmassa, liittyy rugbyjoukkueeseen, ja alkaa kohtelemaan vaimoaan hyvin aiemmin harrastamansa nälvimisen ja ilkeän käytöksen sijaan.

Kirjan tylsintä antia olivat rugbyn ja tanssin opettelemisen kuvaukset, ja kaikissa miesten vaatetukseen liittyvissä yksityiskohdissakaan en oikein pysynyt mukana. Mielenkiintoisinta seurattavaa oli Konstigin ja hänen vaimonsa suhteen syveneminen Konstigin herrasmiesvuoden aikana. Oli hienoa nähdä, miten hyvää toisen huomioonottaminen, kunnioittaminen, ja jopa pelkkä näiden yrittäminen tekevät parisuhteelle.

Tämä sai tietysti pohtimaan myös omaa käytöstäni omassa parisuhteessani. Mieheni tietää käytökseni huonot puolet kaikista parhaiten, mikä on sinänsä typerää, sillä hän on yhdessä lapseni kanssa myös elämäni tärkein ihminen. Ystävien kanssa olen hyvin kärsivällinen, mutta miehelle napsahdan sen kummemmin miettimättä. Samalla opetan lapselleni, että jos asiat eivät mene niin kuin on ajatellut, on hyväksyttävää kiukutella. Tähän täytyy aivan oikeasti ruveta kiinnittämään huomiota.

Konstigista ei tullut vuoden aikana täydellistä herrasmiestä, sillä todellinen herrasmies ei viittaa huppariin ”syrjäytyneen vaatteena”, väitä että ihmiset jotka eivät käytä nahkakenkiä eivät ota elämäänsä tosissaan, tai kauhistele menneisyytensä vihreää hiusväriä. Todellinen herrasmies ei kiinnitä liikaa huomiota kenenkään vaatteisiin, kenkiin tai hiuksiin, vaan kohtelee kaikkia ihmisiä kauniisti, ulkonäöstä riippumatta.

No, minullakin on näissä asioissa enemmän opittavaa kuin opetettavaa.

Jatkan siis lukemista, uuden oppimista ja elämistä autiolla saarella. Seuraavaksi taidan lukea jotain aivan muuta, vaikkapa Kurt Vonnegutia.