Kolme uutta, upeaa kirjaa
Nyt seuraa kolme minikokoista kirja-arvostelua. Se että nämä tulevat tällä kertaa minikoossa ei johdu siitä, että kirjat olisivat olleet huonoja, vaan siitä, että ne olivat niin hyviä, että en pysty kirjoittamaan niistä oikeastaan muuta kuin tunnepitoista ylistystä, ja sellainen käy pidemmän päälle puuduttavaksi. Osasyy on myös se, että kirjat ikään kuin soljuivat lävitseni ja muuttivat alitajuntaani asumaan, ja sellaista teosta ei halua analysoida puhki, vaan sen tahtoo pitää itsellään niin kauan kuin mahdollista.
Jotain on kuitenkin sanottava, sillä nämä teokset ansaitsevat kaikki tulla luetuiksi.
1. Saara Turusen Sivuhenkilö. Kuvailin kirjan luettuani Turusen ilmaisua ystävälleni jotenkin näin: se on sellaista töksäyttelyä, mutta samalla ne havainnot on ihan älyttömän kauniita ja todellisia! Ja juuri näinhän se on. Turusta lukiessa tuntuu kuin lukisin omia ajatuksiani, siinä järjestyksessä kuin ne sattuvat ilmestymään. Tarinassa on rakenne ja se on jäsenneltyä ja ymmärrettävää luettavaa, mutta siitä puuttuu kaikki teeskentely ja laskelmoivuus. Ei ole lähdetty työstämään romaania, ei ole rakennettu mielenkiintoisia henkilöitä tai tehty pikkutarkkaa taustatutkimusta, vaan ollaan lähdetty ajattelemaan ja havainnoimaan, ja siitä on syntynyt maagisella tavalla otteessaan pitävää luettavaa, joka haastaa, innostaa, ja ärsyttääkin.
Pidin ehkä vielä hitusen enemmän Turusen esikoisteoksesta, Rakkaudenhirviöstä, sillä rakastan sukusaagoja ja pidempiä teoksia, mutta Sivuhenkilö oli silti hieno kokemus sekin. Ainutlaatuinen, jopa.
2. Laura Gustafssonin Pohja. Luin Pohjan jo talvella, mutta se on kummitellut siitä lähtien mielessäni, ja olen joutunut lataamaan kirjan monta kertaa uudelleen palatakseni joihinkin kohtiin (tämä on muuten kirjasovelluksissa ärsyttävintä: kirjoja ei voi selailla lukemisen jälkeen puolihuolimattomasti, vaan ne on ladattava uudelleen, ja sitten yritettävä naputtaa oikea kohta esiin).
Jos Sivuhenkilössä ei ole lähdetty laskelmoimaan tai kamppailemaan juonikuvioiden parissa, niin Pohjassa tarina, juoni ja henkilöhahmojen rakentelu on heitetty vielä selkeämmin romukoppaan. Pohjassa suoritetaan erään elämän aukileikkaaminen, josta kuitenkin jollain kummallisella tavalla tulee otteessaan pitävä, samaistuttava tarina. Gustafssonin huumori on ainutlaatuista ja koskettavaa, ja hän kirjoittaa vaikeista, hävettävistä asioista niin katarttisesti, ettei lukija enää koskaan tunne olevansa yksin. Terapeuttisesta vaikutuksestaan huolimatta Pohja ei ole mitään päänsilittelyä ja hymistelyä, vaan se on oma todellisuuden saarekkeensa, joka on rääpäisty yhden ihmisen, ja samalla meidän kaikkien elämästä.
En uskalla kirjoittaa Pohjasta tämän enempää, sillä kohta luen sen kuitenkin taas uudelleen, ja sitten tämä höpinäni hävettää minua raskaasti.
3. Laura Honkasalon Vie minut jonnekin. Laura Honkasalo on vastoin edellisiä tekijöitä rakentanut tarinalleen henkilöhahmoja ja juonen, ja vieläpä hyvin konventionaalisella tavalla. Tarinan on tarkoitus olla kepeää luettavaa, ilmeisesti vähän kuin chick litiä? Minä näen tämän kuitenkin lähinnä juoniromaanina, joka on kaikkea muuta kuin kepeä tai tyhjäpäinen (tai sitten minulla vain on ennakkoluuloja chick litiä kohtaan, ja vertailen näitä asioita täysin päin honkia).
Olen lukenut monta Honkasalon teosta ja pitänyt niistä paljon, mutta Vie minut jonnekin poikkeaa aiemmista kirjoista sillä tavalla, että se on pohjimmiltaan hauska (muut lukemani teokset ovat olleet sen sijaan kauniita). Kieli on ronskia ja humoristista, ja hauskuus on läsnä koko tarinan ajan, vaikka siinä ollaankin enimmäkseen kriisien keskellä. Huumori ei vie tilaa tunteilta, ja kirja onnistuu olemaan hauskuudesta huolimatta myös hyvin koskettava. Tykkään myös Honkasalon tyylistä sekoitella perinteisiä ikään ja sukupuoleen liittyviä oletuksia keskenään, niin että lopputuloksena on inhimillisiä, aidon oloisia henkilöhahmoja.
Luen Honkasalon blogia (jota hän tosin päivittää valitettavan vähän), ja siellä hän esittelee usein divarista ja roskalavoilta löytämiään vanhoja kirjoja, jotka eivät ole klassikoita tai mestariteoksia, vaan oman aikansa lukuromaaneja, joista nykylukija voi tutkia ajankuvaa ja oivaltaa millaista elämä on teoksen ilmestymisaikaan ollut. En tosiaankaan sano että Vie minut jonnekin olisi tällainen tuleva unohdettu lukuromaani, mutta se on omalla tavallaan saanut vaikutteita näistä roskalavojen romaaneista, sillä se on kuin aikakapseli, johon Honkasalo on taltioinut sen hetken historiasta, jota me juuri nyt elämme.