Miksi kuuntelen välillä niin huonoa musiikkia?

Mies ja lapsi katsovat piirrettyjä. ”Mä tiskaan nyt”, huikkaan olohuoneeseen. Tiskiveden valuessa laitan kuulokkeet korville ja valitsen puhelimesta musiikkia. Sonic Youth, Kingston Wall, Massive Attack. Led Zeppelin, Kaseva, Liisa Akimof. Hanoi Rocks, Kate Bush, Leonard Cohen? Stooges, M.I.A, Beastie Boys?? Yeah Yeah Yeahs, Black Flag, Manu Chao???

Mikään noista ei huvita tänään. Saippuavesi peittää astiat ja kuohahtaa yli. Viimein löytyy biisi. Se on johtolanka, jonka pohjalta seuraavat biisit löytävät paikkansa jonossa. Väännän ääntä kovemmalle ja alan tiskata. Väkivaltainen ysärirytmi hakkaa, suoraviivaiset syntikat ujeltavat. Nainen volisee kertosäkeitä kuin kipeä kissa, vihaiselta kuulostava mies säksättää räppiosuudet.

Vilkaisen olkani ylitse. Ei kai kukaan vain kuule miten noloa musiikkia minä kuuntelen?

Pharao vuonna 1994. kuva

1990-luvun alussa asuimme lähiössä, jonka piha oli täynnä isoja tyttöjä. Kun olin 4-vuotias, sain mennä yksin pihalle jos siellä oli muitakin lapsia. Pihalla kuuntelin, kuinka isot tytöt puhuivat jostain New Kids on the Blocksista, eli nyykkäreistä. Se oli uusi bändi, jossa lauloi ihania poikia, Tsou, Tsordan, Tsonnie ja jotain muita vaikeita nimiä.

”Jos nyykkärit astuu nurmikolle niiden kotona Postonissa, niin se nurmikko revitään samantien!” selitti yksi iso tyttö innoissaan.

”Miksi se nurmikko revitään?” kysyin henkeäni pidätellen.

”Se tuottaa onnea!” tyttö selitti minulle. ”Mäkin repisin jos mä asuisin siellä.”

Oma lempinyykkärini oli Tsou, eli tuo hattupäinen. kuva

Kärtin nyykkärien kasettia vanhemmiltani, mutta he eivät suhtautuneet toiveisiini vakavasti. Hekin olivat kasvaneet musiikin parissa, sillä molemmilla oli isoveljet, joilla oli ollut varaa ostaa silloin tällöin ”muutama longplay”, mutta sen ikäisenä kun minä ihailin nyykkäreitä, äitini oli ollut vakavan beatlemanian kourissa, ja isäni oli ihmetellyt Rolling Stonesin nimettömän esikoislevyn rosoista bluessoundia.

Kun vanhempani olivat teini-iässä, Pink Floydit, Led Zeppelinit, Wigwamit, Isokynä Lindholmit ja muut sen ajan suuruudet julkaisivat toinen toistaan lennokkaampia teoksia. Rock oli silloin vielä paheksuttavaa, turhaa ja epäilyttävää, ja sitä kuuntelemalla sai kätevästi aikaan sukupolvikapinan. Purkkapoppia ja discoakin tehtiin, ja vaikka niissä ei ollut samanlaista vaaraa kuin rockissa, niin niissäkin biiseissä soivat ihan oikeat kitarat.

Kohtalo puuttui peliin, kun löysin New Kidsin kasetin rantakirpparin pöydänkulmalta, eikä isä voinut enää olla ostamatta sitä minulle. Pääsin viimeinkin kuuntelemaan ”poikapoppia”, jolle vanhempani tuhahtelivat halveksivasti. Minulle New Kids oli unelmien täyttymys: se oli iloista, kaoottista ja iskevää, ja räppiosuuksien vastapainona oli hempeitä teiniballadeja. Se sitoi minut yhteen pihan isojen tyttöjen kanssa, sillä se oli jotain mitä vain me ymmärsimme.

Nyykkärien jälkeen seuraava ihastukseni oli ranskalainen lapsitähti Jordy. Näin Jordyn puhelaulamassa tv-mainoksessa, ja vaadin saada kasetin itselleni. Isä ja äiti vilkaisivat toisiaan. Oli puhuttelun aika.

”Me ei voida ostaa sulle tuota kasettia, koska se ei ole musiikkia”, he selittivät. ”Siinä ei kukaan soita oikeasti, joku vaan painaa nappia ja se musiikki tulee koneesta. Se on pelkkää rahastusta ja turhuutta koko juttu.”

Tämäkö muka rahastusta?? kuva

Taisin uskoa vanhempiani, sillä seuraavaa lemppariani, Roxettea, en heiltä enää kärttänyt, vaan kuuntelin sitä naapurissa kaverini luona. Naapurissa ymmärrettiin mielestäni muutenkin musiikin päälle: siellä oli melkein aina radio auki, ja Laura Branigan, Bangles ja Arja Koriseva pauhasivat esteittä. Meillä kotona soi useimmiten blues, joten valinta oli helppo.

Valinta olisi nykyäänkin helppo, mutta enää en valitsisi Arjaa :D kuva

Muutaman vuoden kuluttua, kun olin jo koulussa, rytmi muuttui hakkaavammaksi. Se takoi nuorisotalon limudiskoissa, ja paukutti lattiaa kotibileissä, joita luokkakaverini olivat alkaneet järjestää. Cappella, Corona, 2 Unlimited, Ice Mc, Maxx ja Dj Bobo pauhasivat, ja me hytkyimme hengästyneinä.

Silloin oli lama ja levyt olivat kalliita, joten niitä oli yleensä vain sellaisilla kavereilla joilla oli vanhempia sisaruksia. Sain sinnikkäästi kärttämällä muutaman ”teknokasetin”, mutta jos halusi kuulla kunnon levyjä, piti mennä joko nuoriskalle, tai bileisiin joissa käytössä olivat isosiskojen levyt.

Tällaiset levyt olivat erittäin kuumaa kamaa! kuva

Tuohon aikaan julkaistiin myös hyvää musiikkia, mutta minä olin liian pieni kuuntelemaan sellaista. Kotibileissä soitettiin joskus Offspringiä tai Therapy?a jos haluttiin olla rankkoja ja vähän moshailla, ja Aerosmithillä oli hyviä hitaita balladeja, mutta esimerkiksi Nirvanasta ja Pearl Jamista kuulin vasta paljon, paljon myöhemmin.

Elämänpiirini laajeni koko ajan. Kävimme kotibileiden ja nuoriskan lisäksi uimahallissa vesidiscoissa, ja Anttilan TopTenissä kuuntelemassa uusia levyjä kuulokkeilla. Näin kuulin esimerkiksi Waldon ja Sin with Sebastianin levyt, jotka olivat juuri ilmestyneet. Kun Aikakoneen ja Movetronin ensimmäiset levyt tulivat, meidän lähiössä piti jostain syystä valita kummasta tykkäsi. Valintani oli selvä, tietysti Aikakone! Vihasin Movetronin Romeota ja Juliaa ja menin kotibileissä mielenosoituksellisesti toiseen huoneeseen jos se soitettiin.

Sitten tulivat Scatman, Rednex, Pharao ja E-Rotic, ja vähän ajan päästä Captain Jack, Mr President, Aqua, Daze, Solid Base ja muut teemayhtyeet. Olin onnistunut missaamaan Take That-manian, mutta Backstreet boyseja en päässyt enää pakoon. Diggailimme ennakkoluulottomasti myös Michael Jacksonia ja Bon Jovia, mutta sitten tuli Spice Girls ja pyyhkäisi kaiken entisen alleen. Söimme persikkaisia purkkatikkareita, harjoittelimme tanssiliikkeitä, ja perustimme tietysti myös oman Spice Girlsin. Vuorottelin Gerin roolissa yhden minua suositumman tytön kanssa, ja se oli vähän ankeaa. Mutta tyttöä ei koskaan päästetty kotibileisiin, joten niissä sain aina olla Geri!

Tässä kohtaa on musiikkimakuni lowest point, eli syvin laakso ja kanjonin pohja, jossa soivat Smurffit, Aikakone, Taikapeili, XL5, 7. Taivas ja Sikaduo :D

Minä, ystäväni ja 7. Taivaan Jocka Solid Basen ikärajattomalla keikalla vaasalaisessa yökerho Donnassa :D Kun kysyin ystävältä pitääkö hänen naamansa peittää, hän sanoi että ei tarvitse, hän on kuulemma sinut nuoruutensa kanssa. Se on oikein, niin olen minäkin :D :D

Saan kiittää MTV:tä ja Jyrkiä siitä että musiikinkuunteluni sai uusia sävyjä. Alanis Morissette ja No Doubt olivat maustetytöllekin sopivaa kuunneltavaa, ja joku tyyppi koulussa oli löytänyt kolme tosi rankkaa bändiä: Rasmus, Juustopäät ja Apulanta! Apulannan kautta löysin Tehosekoittimen, ja se olikin sattumalta se yhtye, joka perinnetietoisella rock’ n rollillaan sulatti alleen kaiken sen kotimaisen humppajumputuksen, eurodancen, poikabändit ja purkkapopin jota olin aiemmin kuunnellut.

Löysin Tehosekoittimen kautta isäni levykokoelman luo, ja muutos tapahtui lopulta yhdessä kesässä. Silti minulla on yhä itse nauhoitettu kasetti, jossa on toisella puolella Nirvanan Incesticide, ja toisella puolella Celine Dionin My heart will go on. Ja vaikka kuuntelin uutta vuosituhatta lähestyessä HIMiä, Tehosekoitinta ja vanhaa rockia, saan edelleen nostalgiasta kiinni myös Will Smithin, Jennifer Lopezin sekä Bomfunk MC’sin avulla.

Freestyler, ratomatopow! kuva

Minun nostalgiaani ei tule koskaan olemaan The Doorsin Break on trough, vaan se tulee aina olemaan E-Roticin Max don’t have sex with your ex. Ja aina joskus, kun väsyn kitaroihin, tyylikkyyteen, taidokkuuteen tai itsetarkoitukselliseen rosoisuuteen, laitan tiskiveden valumaan, vedän kuulokkeet korvilleni, annan kammottavan ysäridancen soida, ja olen taas siellä, tanssilattialla, missä savukone puhaltaa, värivalot vilkkuvat, isot tytöt tanssivat villisti flanellipaidoissaan ja valkoisissa farkuissaan, eikä kukaan muista että tanssilattian reunoilla kiertelevät nuoriso-ohjaajat, ja kohta, aivan kohta kello on kahdeksan, disco loppuu, ja kaikki menevät kotiin syömään iltapalaa.