Outo etsii heimoaan

Olen koko ikäni ollut outo, tai ainakin tuntenut itseni sellaiseksi. Parhaimmillaan outous on ollut ihmettelyä, kokonaisvaltaista luovuutta, positiivista ulkopuolisuutta, omassa maailmassa elämistä, ja ennen kaikkea siinä omassa maailmassa viihtymistä. Samalla outous ollut myös taakka: olen useasti halunnut sopeutua, mutta en ole osannut.

En ole outoudessani ylemmyydentuntoinen, tai luule että olen sen takia parempi kuin muut. Se on ollut ikään kuin rooli, joka on langennut minulle, ja josta olen oppinut pitämään.

Ihan lapsena rakastin tehdä huoneeni nurkkaan oman ”minihuoneen”, piilopaikan, missä istuin tuntikausia lukemassa. Leikin paljon itsekseni, ja uppouduin tarinoihin, omiini ja muiden. Minulla oli myös kavereita joiden kanssa leikin, mutta se tuntui välillä turhauttavalta. Saatoin hermostua, jos joku ei ymmärtänyt juttujani, ja vastaavasti kokea itseni täysin ulkopuoliseksi, jos en ymmärtänyt muiden juttuja. Toisaalta innostuin aivan älyttömästi, jos yhteisymmärrys löytyi.

Olen etsinyt tuota samaa yhteyttä toisiin ihmisiin oikeastaan aina, ja kokenut elämän stressaavaksi, jos sitä ei ole ollut.

Outous on ollut myös suojamuuri kiusaamista vastaan. Olin jo ihan pienenä jonkinlainen huutomerkki, muka erilainen kuin muut, joskus siksi että harrastin musiikkia ja teatteria, joskus siksi että vanhempani olivat taiteilijoita, joskus siksi että kävin Steiner-koulua, ja joskus siksi että minulla oli vapaus pukeutua aivan niin kuin halusin, ja tietenkin myös tein niin.

En olisi halunnut olla huutomerkki, olisin halunnut olla suosittu ja pidetty, mutta en vain ollut sellainen. Vaikeissa tilanteissa tein outoudesta ympärilleni muurin, ja esitin etteivät ilkeydet liikuttaneet minua. Jos minua haukuttiin, se oli muka vain hyvä, sillä en olisi halunnutkaan kuulua joukkoon. Oikeasti en olisi halunnut mitään muuta kuin olla osa porukkaa.

Minua kohtaan oltiin joskus julmia, mutta elämäni ei ollut jatkuvasti kauheaa. Outous pelasti minut paljolta, sillä minulla oli aina oma maailmani, mihin paeta ilkeyksiä. En ollut kaikista suosituin tyyppi, mutta minulla oli kuitenkin aina kavereita, jopa poikakavereita. Olin varhaisteinien sosiaalisessa hierarkiassa se, joka kutsuttiin bileisiin, mutta joka oli listan häntäpäässä, kun arvioitiin ulkonäköä ja suosiota. Se oli hieman raadollinen lokero, tuntui että olin koko ajan vaarassa pudota pois kutsuvieraslistalta, mutta selvisin siitä, sillä aina löytyi joku kaveri, joka piti minusta sellaisena kuin olin.

Teini-iässä outouteni meni överiksi, ja olin hetken todella kovapintainen ja eristäytyväinen. Se oli myös ainoa kerta elämässäni, kun olen tahallaan korostanut outouttani, ja käyttäytynyt sen varjolla ylimielisesti. Ainoita ”oikeita” ystäviäni olivat jossain vaiheessa kirjekaverit, ja pidin muita teinejä ihan tyhminä. Oikeasti pelkäsin teinien rankkaa maailmaa, ja eristin itseni siitä, sillä ajattelin etten kuitenkaan kelpaa.

Kovuus ja ylimielisyys laimenivat, kun sain ensimmäiset kaverit, jotka halusivat tehdä samoja asioita kuin minä: perustaa bändejä, käydä katsomassa keikkoja, ja pukeutua vaihtoehtoisesti (en keksinyt parempaa sanaa). Heidän seurassaan en ollut millään tavalla outo, ja mietin ensi kertaa, että ehkä en olekaan ulkopuolinen. En ollut aikaisemmin vain löytänyt heimoani.

Jotkut tuolloin tapaamistani ihmisistä ovat minulle vieläkin läheisiä, ja mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän heimolaisia löydän. Se taitaa johtua osaksi myös siitä, että loppujen lopuksi kaikki ihmiset ovat vähän outoja ja ulkopuolisia, ja kun sen ymmärtää, yhteys muihin löytyy helpommin.

Tämä outouden teema tuli mieleeni, kun mietin tätä blogiani. Olen tehnyt varmaan kaikki klassiset virheet, joita blogaaja ei saisi ikinä tehdä: postata amatöörimäisiä kuvia, pitää kuukausien taukoja ja olla selittämättä niitä mitenkään, sitten yhtäkkiä kirjoittaa kaksi postausta päivässä, ja olla välittämättä siitä, että peräkkäin tulee kaksi lähes identtistä postausta. Mitään yhtenäistä teemaa en myöskään ole keksinyt, aluksi laitoin jotain videoita missä laulan ja soitan, sitten yhtäkkiä tulee soittolistoja ja kirjapostauksia, ja nyt olen kiinnostunut ottamaan asukuvia.

Harrastan joogaa ja smoothieita, mutta minusta ei ole wellness-blogaajaksi. Rakastan musiikkia, mutta en loppujen lopuksi pidä musiikkimakuani niin kiinnostavana, että jaksaisin perustaa toimintaani sille. Rakastan kirjoja, mutta välillä on kausia jolloin en lue ollenkaan. Tykkään laulaa ja soittaa, mutta ne ovat vähän huono formaatti blogiin. Ruokaakin laitan paljon, ja olen kiinnostunut ruuasta, mutta en ole kiinnostunut ottamaan tyylikkäitä ruokakuvia.

Minulla on oikeastaan vain yksi missio: haluan luoda tilaa outoudelle, ulkopuolisuudelle ja epävarmuudelle. Haluan, että kaikki jotka ovat ikinä kokeneet itsensä oudoiksi, pystyvät näkemään siinä jotain positiivista. Haluan myös, että ihmiset näkevät, että outo voi olla myös 33-vuotiaana, että vielä aikuisena ja perheellisenäkin voi omata maanisia kiinnostuksenkohteita, ja olla sopeutumatta muotteihin. Että se jokin, innostus, inspiraatio, mystiikka, voi säilyä, vaikka ikää ja velvollisuuksia tuleekin.

Ja blogaan tietenkin myös siitä syystä, että olen koko ikäni etsinyt yhteyttä toisiin ihmisiin, ja blogaaminen on yksi tuon etsinnän muoto.

Tämä blogi on vähän niin kuin vanha rätisevä radio, josta ei koskaan tiedä mitä musiikkia sieltä seuraavaksi tulee, ja joka junnaa välillä paikoillaan. Välillä kanava katoaa kokonaan, kunnes taas palataan syvähaastattelun, kulttuuriohjelman ja vaihtoehtomuodin kanssa.

Toivon, että edes joku kuuntelee.

Enid Coleslaw, outo. Kuva täältä.