Avaruuslaulu

12.2.2018 avaruuslaura

Kevätlevyjen top 10

Mikä tekee levystä juuri kevätlevyn? Omalla kohdallani asiaan vaikuttaa ensinnäkin se, että olen kuullut ko. levyn ensimmäisen kerran keväällä, että on siis olemassa jokin muistijälki keväästä ja levystä yhdessä.

Se ei kuitenkaan yksinään riitä. Minulle kevät on ristiriitaisten tunteiden aikaa: ilmassa on kaikkivoipaisuuden tuntua ja kaikkea maanista ja mahtavaa, mutta samalla koen pohjatonta väsymystä, sekä pelkoa siitä mihin nousukiito lopulta johtaa. Olen tehnyt kaikki harkitsemattomimmat temppuni ehdottomasti keväisin, jo pelkkä lisääntyvä valo on riittänyt lietsomaan impulsiivisuuteen, jota talven pimeimpinä hetkinä ei saa esiin kolostaan vaikka kuinka yrittäisi. Kevätlevyn pitää jotenkin kuvata tätä ristiriitaa, olla samaan aikaan kupliva ja raaka.

Listastani tuli tällä kertaa kummallisen amerikkalais-englantilais-rock-jättiläismäinen, vaikka mukaan pääsi kaksi ruotsalaistakin levyä. Suomenkielisiä kevätlevyjä en sisällyttänyt listaan yhtäkään, vaikka niitäkin on kyllä olemassa (Ismo Alangolla jopa useita).

Pitemmittä puheitta, tässä täysin subjektiivinen, omiin kevätmielleyhtymiini perustuva top 10-lista, olkaa hyvä.

10. Spiritualized: Ladies and Gentlemen, We Are Floating in Space

Löysin tämän levyn joskus vuosia sitten legendaarisesta (Swim)suit Issues-blogista, missä blogin kirjoittaja kuvasi omia kevätfiiliksiään näillä Spiritualizedin lyriikoilla:

I think I’m in love
Probably just hungry
I think I’m your friend
Probably just lonely
I think you got me in a spin now
Probably just turning
I think I’m a fool for you babe
Probably just learning

(Swim)suit Issuesia ei enää ole, mutta tuosta postauksesta lähtien olen etsinyt Ladies and Gentlemenin käsiini joka kevät. Levyn isolla bändillä toteutetut, kunnianhimoiset avaruusrock-anthemit sopivat aurinkoisille kävelyretkille. Jokainen levyn laulu henkii kevättä, ja nimenomaan sitä kevään kuplivaa mania-puolta.

9. The Doors: L.A. Woman

En ole mikään kova Doors-fani, vaikka ymmärränkin miksi bändi on joillekin niin tärkeä. Oma Doors-kauteni oli 12-vuotiaana, jolloin ostin bändin best of-kokoelman, katsoin Oliver Stonen leffan, ja luin kaikki Jim Morrison-aiheiset kirjat mitkä löysin. Silloin bändi oli tietysti maailman paras ja Jim Morrison komein rokkari ikinä, mutta myöhemmin fanitukseni hiipui.

Nykyään ajattelen, että Doorsin musiikki ja Morrisonin runot ovat omassa kontekstissaan ihan ok, mutta ne ovat hyvin leimallisesti oman aikansa tuotteita. Niiden jälkeen on tullut paljon taidokkaampaa ja pysäyttävämpääkin materiaalia. Ja näin sivumennen sanoen: minusta Jim Morrison vaikuttaa elämäkertojen perusteella melkoiselta douchebagilta.

En kuitenkaan voi vastustaa L.A. Woman-levyä keväisin. Laitan sen soimaan heti kun valo alkaa lisääntyä ja asfaltti paljastuu lumen alta. L.A. Woman on se levy joka kaikuu avoimesta ikkunasta kadulle niinä kevään ensimmäisinä päivinä, kun ihmiset lähtevät ulos kevyemmillä takeilla, ja aurinko pistää kaikkien päät pyörälle. Levyn yksinkertainen bluesmeininki tekee sen lyriikoistakin siedettävät.

8. Nirvana: Incesticide

Suhdettani tähän levyyn kuvaa hyvin se, että minulla oli se pitkään nauhoitettuna kasetille, jonka a-puolella oli Incesticide, ja b-puolelle olin äänittänyt vuorotellen Nirvanan Smells Like Teen Spiritiä ja Celine Dionin My Heart Will Go Onia 😀 siis koko b-puoli noita kahta biisiä… ollapa vielä varhaisteini.

Jos minulta kysytään Nirvanan parasta levyä, vastaan aina tämän. Esimerkiksi minulle ainoa oikea versio Pollysta on tällä levyllä. Samalla Incesticide on myös ihana, rujo, energinen kevätlevy, johon en ole kyllästynyt vaikka olen kuunnellut sitä joka kevät yli kaksikymmentä vuotta. Huh. Kaikista, kaikista keväisin biisi levyllä on muuten Vaselines-cover Son of a Gun:

Sun shines in the bedroom

when we play

The raining always starts when you go away

kuva

7. Van Morrison: Moondance

Kaikki kevätlevyt eivät ole rosoisia ja energisiä. Kevääseen kuuluu myös pakahduttava, tanssittava soulmeininki, ja tähän tarkoitukseen sopii Van Morrisonin Moondance. Jostain syystä yhdistän Moondancen pimeisiin, odotusta täynnä oleviin kevätiltoihin, vaikka sen energisemmät kappaleet sopivat kyllä myös kävelyretkille.

6. Sonic Youth: Daydream Nation

Sonic Youthin kiihkeä, polveileva Daydream Nation eli The Kynttilälevy on kuin tehty kevääseen. Se on kuin tutkielma siitä tunteiden vuoristoradasta, avoimesta merestä ja vapauden kauhusta, mitä kevät joissakin ihmisissä (minussa) herättää.

5. Swans: The Great Annihilator

Sonic Youthin kanssa samoilla linjoilla on myös Swans The Great Annihilatorinsa kanssa, mutta tämän levyn tunneskaala vääntyy vielä kynttilälevyäkin hurjempaan suuntaan. Kun keväthysteria on kovimmillaan, minun ei kannata edes yrittää kuunnella The Great Annihilatoria. Tämä levy kuvaa hyvin kevättä, mutta kevättunteiden kourissa sen vyörytys on välillä liikaa. Se on kuin jään alta purkautuva meri.

kuva

4. Thom Yorke: The Eraser

Vihasin pitkään Radioheadia, mutta Thom Yorken The Eraser-levy avarsi maailmankuvaani niin, että lopulta pystyin kuuntelemaan myös Radiopäitä. The Eraser on minulle myös rakas kevätlevy: se on virkistävän pienimuotoinen, lyriikoiltaan Radioheadia simppelimpi elektrokikkailu. Biiseistä Skip Divided kuvaa hienosti ihastumisen tunnetta, joka on yksi kevään hallitsevista fiiliksistä:

When you walk in a room everything disappears
When you walk in a room it’s a terrible mess
When you walk in a room I start to melt
When you walk in a room I follow you ’round
Like a dog I’m a dog, I’m a dog, I’m a dog, I’m a lapdog
I’m your lapdog

3. Robyn: Body Talk

Keväällä on hyvä alkaa taas harrastaa juoksemista, kun ilmat lämpenevät ja tiet tulevat esiin loskan alta. Juostessa voi myös purkaa turhan keväisiä tuntemuksiaan, ja vieläpä terveellä tavalla 😀

Robynin Body Talk on täydellinen levy sekä juoksuun että tunteidenpurkuun. Sen soidessa näen itseni keväällä 2011, juoksemassa uudestaan ja uudestaan ympäri Töölönlahden Body Talk iPodissa pauhaten. Kun meinasin hyytyä, iPod soitti aina sopivasti Hang With Men tai U Should Know Betterin, ja hakkaava rytmi auttoi juoksemaan lisää. Siitä lähtien olen aina juossut keväisin, ja tietysti kuunnellut Body Talkia keväisillä teillä kirmatessani.

2. Kent: Hagnesta Hill

Okei, nyt on tunteellista, on melankolista, on ruotsalaista, on kaunista, ja ennen kaikkea: on nostalgista.

Vuonna 1999 olin 14-vuotias nappula, jolla oli juuri ollut ensimmäinen oikea poikaystävä (joka oli tietysti liian ihana ollakseen totta, ja häippäisi ennen kuin mikään ehti kunnolla alkaakaan). Katsoin sydänsuruisena MTV:tä, ja näin videot Musik Non Stopista ja En Himmelsk Drogista, mutta en silloin vielä innostunut Kentistä. Milleniumin jälkeen, keväällä 2000, silloinen paras ystäväni osti Kentin Hagnesta Hillin, jolta nuo videobiisitkin löytyivät. Kuuntelimme levyä ystävän vanhempien suuressa talossa, ja seuraavana päivänä lainasin levyn ystävältä ja sanoin etten palauta tätä enää koskaan.

Siitä lähti koko sen kevään kestänyt, jokaöinen Hagnesta Hillin kuuntelu. Kääntelin digipak-levyn kansia yön hämärässä ja mietin, että entinen poikaystäväni tykkäsi ihan varmasti myös levystä, ehkä kuuntelikin sitä samaan aikaan kuin minä.

Den här känslan som jag har är inte min
Den blev kvar, är den din?
Den smakar som Du…

kuva

1. Björk: Debut

Björk tekee mielestäni muuten aika talvisia levyjä, mutta Debut on kuumine tempoineen, lauleskeluineen ja karjahteluineen selkeä kevätlevy. Se ei kuitenkaan mene manian puolelle, vaan tukee terveesti keväisiä fiiliksiä, ampumatta mitään yli.

There’s More To Life Than Thisin lyriikat summaavat hienosti sen miltä tuntuu, kun kesä on ihan kulman takana, ja on villi ja vastuuton olo:

Come on girl!

Let’s sneak out of this party

It’s getting boring

There’s more to life than this

It’s still early morning

We could go down to the harbour

And jump between the boats

And see the sun come up

We could nick a boat

And sneak off to this island

I could bring my little ghetto-blaster

There’s more to life than this

But then we’d have to rush back

To the town’s best baker

To get the first bread of the morning

There’s more to life than this

Mahtavaa jos jaksoit lukea tänne asti!

Mitkä ovat sinun kevätlevysi?

Kulttuuri Musiikki

11.2.2018 avaruuslaura

Halki synkän veen vene hiljalleen lipuu saareen syrjäiseen

Olen ollut maltillisen kiinnostunut Seilin saaresta jo siitä asti, kun Jenni Vartiaisen Seili ilmestyi, ja kuulin levyn nimibiisin. Jennin musiikista en oikein innostu, mutta onhan naisten mielisairaalasaari nyt aika kova poplaulun aihe, vai mitä?

Johanna Holmströmistä luin äidin luona Me Naiset-lehdestä muutama viikko sitten, ja vilkaisin löytyisikö hänen kirjojaan e-kirjoina. Niitä löytyi, jopa aika tuore teos nimeltä Sielujen saari (Själarnas ö, suom. Jaana Nikula, Otava 2017). Sitten vain lukemaan. Tämän takia rakastan nykyaikaa!

kuva

Lukukokemukseeni vaikutti hieman se, että valitsin luettavakseni suomennetun version. Tein näin siksi, että tarinassa pysyteltiin paljon aikavälillä 1800-luvun loppu-toinen maailmansota, ja ajattelin ettei sanavarastoni riitä vanhoihin Ruotsin kielen sanoihin. Jälkikäteen harmittaa etten uskaltanut lukea reilusti Ruotsiksi, sillä välillä tarina kuulosti todella suomennetulta, ja pystyin liiankin hyvin näkemään miltä lauseet olivat Ruotsi-versiossa näyttäneet. Käänsin mm. kaikki kirjan henkilöiden puheet päässäni Ruotsiksi, sillä muuten en olisi pystynyt jatkamaan lukemista 😀 Mutta tämä on oma ongelmani, ja ainoa ratkaisu siihen olisi lukea alkuperäiskielellä, vaikka sitten sanakirjaa apuna käyttäen.

Sielujen saari oli hyvin juonivetoinen romaani, ja siksi helppolukuinen. Mitään taiteellista kikkailua Holmström ei harrastanut, vaan lauseet olivat yksinkertaisia ja kertovia. Alussa yksinkertainen tyyli vähän häiritsi, mutta loppua kohden ihailin Holmströmin tapaa kiteyttää suuria tapahtumia, niin mielensisäisiä kuin -ulkoisiakin, pieniin lauseisiin.

Aluksi pidin ongelmallisena myös sitä, ettei romaanilla ollut vain yhtä päähenkilöä vaan siinä seurattiin kolmen naisen, kahden potilaan ja yhden hoitajan tarinaa. Tämä monen henkilön kautta kertominen on nykyään jo suoranainen trendi, mutta siinä on ongelmansa, sillä ainakin minä kiinnyn joihinkin henkilöihin, ja ärsyynnyn kun tarinaa ei enää kerrotakaan heidän kauttaan, vaan näkökulma vaihtuu. Sielujen saaressa ensimmäisen osan päähenkilö Kristina hävisi oman osuutensa jälkeen taustalle, ja se ärsytti hieman, sillä tuntui turhalta että oli aluksi lukenut niin paljon Kristinasta, ja sitten hän vain katosi varjoihin.

Sielujen saaren ydinsanoma oli tietenkin se, että kuka tahansa meistä olisi voinut joutua Seiliin. Tämä on kliseinen, mutta samalla toimiva lähtökohta. Ensimmäinen päähenkilö, lapsenmurhaaja Kristina, ei vielä herättänyt samaistumista, vaikka hänen mieltään ennen tekoa ja sen jälkeen kuvattinkin taitavasti. Toinen päähenkilö Elli tuli paljon lähemmäs: hänen ajelehtimisensa ja impulsiivisuutensa ajoivat hänet raiteille, josta oli seurauksena laitoskierre, ja Seili oli tämän kierteen viimeinen etappi. Seilin suljettu, viimeisen tuomion ilmapiiri tuli loistavasti esiin Ellin kautta.

Sigrid, hoitaja, jonka kautta tarinan viimeinen osa kerrottiin, oli paljon vähemmän samaistuttava kuin Elli. Ymmärrän, että Seilin karmeuden vastapainoksi tarvittiin lämmin, hellä hoitaja-Sigrid, sillä muuten tarina olisi mennyt aivan liian lohduttomaksi. Oli myös uskottavaa, että työ Seilissä oli Sigridille kutsumustyötä, sillä muulla olisi ollut vaikea selittää Sigridin hinku pysyä saarella useiden vuosien ajan. Pikkuinen klisee oli myös se, että eräässä vaiheessa potilaan ja hoitajan rajat hämärtyivät, ja yksi potilaista hoitikin Sigridiä, mutta tämä klisee oli tarinan kannalta onneksi oleellinen.

Seilin karmeutta ja lohduttomuutta ei tosiaankaan päässyt pakoon, vaikka Sigridin kautta inhimillisyys pilkahtelikin. 1900-luvun alun ilmiöt, kuten eugeniikka ja rotubiologia ovat aina raastavaa luettavaa, mutta kirjan naisten kautta ne tulivat hyytävän lähelle. Tunsin lukiessani kiitollisuutta siitä, että mielisairaanhoito on nykyään kehittynyt näinkin pitkälle. Tuntui aivan kamalalta että vielä 1900-luvun alussa potilaita alistettiin kallonmittauksille, sterilisaatiolle ja hysteriadiagnooseille.

Lukukokemukseeni vaikutti muuten aika paljon se, että toivuin samalla ärhäkästä noroviruksesta. Pystyin vaivatta eläytymään kirjan niihin kohtiin, missä naiset makasivat eristyssellissä syömättä ja juomatta, voimattomina ja tuskissaan.

Synkän aiheensa vuoksi Sielujen saari oli dramaattinen, suorastaan traaginen lukukokemus. Aina kun luulin, että nyt ei voi kurjemmaksi mennä, Holmström käänsi vielä ilkeämmälle vaihteelle. Suvantokohtiakin oli, ja ne tulivat tarpeeseen, sillä muuten kokemuksesta olisi tullut jo itsetarkoituksellisen itkettävä. Olen kiitollinen siitä, että Holmström antoi edes joillekin tarinan hahmoille käydä hyvin, sillä odotin kirjan jatkuvan veitsenkäännön johtavan Shakespeare-tyyliseen kaikki kuolevat-ratkaisuun. En tiedä johtuiko tämä yliherkkyys tragedialle lopulta vain noroviruksesta ja sen tuomasta heikosta olosta.

Voin suositella Sielujen saarta helppoa, mutta samalla hyvin taustoitettua ja informatiivista lukukokemusta etsiville. Seili aiheenahan melkein kantaa jo itse itseään!

Kulttuuri Kirjat