Perjantai-illan biohajoaminen

Kelatkaa, on perjantai-ilta, ja blogaan reaaliajassa, keittiönpöydän äärestä. Kirjoitan kännykällä, siksi kuvat ovat taas mitä ovat.

Kuvilla ei nyt ole niin suurta väliä, sillä mieleni on ollut jo monta päivää jossain ihan muualla. Jännästi luulisi, että minua askarruttaisi huomenna juostavan Vaasan maratonin kymmenen kilsan lenkki, tai tänään alkanut sosionomikoulu, mutta ei, ne ovat viimeisinä mielessäni.

Minä nimittäin mietin, että miksi kaikki mahdollinen ei ole jo biohajoavaa? Tai kuka edes pysäyttäisi turhan muovinvalmistuksen? Miksi tämä maailma on tällainen, täynnä tarpeetonta roskaa joka ei koskaan maadu, ja lisää syljetään ulos jatkuvalla syötöllä? Miksi mikään isompi instanssi ei puutu tähän, miksi kaikki vastuu sysätään yksittäisille ihmisille?

Me emme nimittäin osaa tätä hommaa. Tai ainakaan minä en osaa.

Minun kulutuskäyttäytymiseni on ”en sentään”-pohjaista. Vaikka inhoan pestä hiuksiani ruokasoodalla ja omenaviinietikalla, ja pelkkää vesipesua en voi ajatellakaan, niin en sentään osta mitä tahansa shampoota, vaan aina ekologista. Siitä tulee turhaa muoviroskaa, mutta sisältö on luonnolle vähän parempi. Samalla tuen yritystä, jonka arvoja haluan kannattaa.

Tämä juuri on se ongelma. Maailma kärsii tällä hetkellä ylikulutuksesta, ja vaikka ostaisin mielestäni kuinka puhtoiselta ekoyhtiöltä tahansa, niin se on silti ostamista. Ja nimenomaan ostamista pitäisi pystyä rajoittamaan, se mitä ostaa tulee vasta sen jälkeen.

Ja minä rakastan ostamista. Rakastan meikkejä, shampoita, hoitoaineita, kahveja, siivousvälineitä ja reppuja. Mutta en sentään osta uusia vaatteita ellen todella tarvitse niitä, vaan suosin kirppareita.

Enkä sentään kuvittele olevani kumminkin aika ekologinen ostaja, vaikka tänäänkin olen taas ostanut vaikka ja mitä, kuten Coca-Colaa, muoviin pakattua paperia, ja monta kuppia kahvia. Mutta en sentään enää polta tupakkaa!

Jotta minä muuttaisin kulutuskäyttäytymistäni, täytyisi tapahtua jokin paljon isompi muutos kuin se, että ainakaan minä en sentään lentele yksityiskoneella.

Tämän aiheen miettiminen on loputon suo, jossa saa vedettyä aivonsa nopeasti vinksalleen, eikä mitään merkittävää hyötyä pääse syntymään. Ihan yhtä hyvin voisi istua perjantai-iltana keittiössään blogaamassa maatumattomalla kännykällään, ja manaamassa sitä, miksi kaikki ei ole jo biohajoavaa.

Mikä sadetanssi pitäisi tanssia, että maailma muuttuisi edes vähän nopeammin?