Tunnen tuulen
Olen etuajassa, joten tietenkin poikkean hautausmaalle
isän hauta on ensin
rispaantuneet unisiepparit heiluvat tuulessa
kolme mustaa sulkaa nojaa kiveen kuin sotaa julistaen
ja muistan että isälle sairaus oli nimenomaan sota
”taistelu jatkuu”, hän hoki, vaikka hengitti haukkomalla
eikä enää näkynyt valokuvissa
vaan puuroutui hiljaa henkiolennoksi
enteeksi tulevasta jonka tiesi, mutta jota vastaan taisteli
kuin riivattuna.
Kuulokkeistani soi Music from the Underworld of Redboy
kuin halpa näky
tätä samaa levyä soitimme isälle öisin sairaalassa
kun hän ei enää muuten kuullut meitä.
Isä ei ole täällä, täällä on liian täyttä, liikaa idiootteja.
Kuljen käytäviä, tutkin nimiä,
minä olen täällä.
Tunnen tuulen poskissani, on kylmä päivä, harmaa ja viiltävä,
mutta enää en ole surullinen.
Kuljen sen pahispojan haudan ohi, sen joka ei koskaan tiennyt nimeäni, eikä tiennyt että minä tiedän hänet
kuva nousee mieleen pakottamatta, poika toppatakissa, tummat hiukset päästä törröttäen
hän kuoli yliannostukseen silloin kun kukaan ei vielä kuollut niihin.
Hänestä sanottiin, ettei hän koskaan tehnyt kenellekään mitään pahaa.
Ennen kuin käännyn ulos portista, kurkistan vielä kivikujan päähän.
Siellä lepäävät ne joita en koskaan tavannut:
yksi isä, yksi äiti, kaksi poikaa.
Äiti on maalattu aina työntouhuun, selin maalariin
isä on ikuinen unennäkijä, katsoo omakuvassaan samalla tavalla kuin isoäitini, kapein huulin, vakavana
ja sitten kaksi poikaa, kaksi vanhaa, puhkiraastettua miestä
toinen kuulemma osasi ulkoa Korppi-runon,
toisen houruiset lyijykynämerkinnät
riehuvat isoäidiltä perimieni kirjojen marginaaleissa.
Minä olen täällä, ajattelen kävellessäni portista liikennevaloihin.
Minä tunnen tuulen jaloissani,
ja hakiessani lasta päiväkodista
mietin että tietävätkö he, tomuiset, menneet
että minä muistan heidät kaikki?
