Vasa LittFestin ensimmäinen päivä

Tästä saisi kivan postauksen blogiin, ajattelen, kun kävelen äitini vierellä kirkkopuiston läpi kohti Kaupungintaloa.

”Pitää mennä ajoissa että mahdutaan istumaan”, äiti sanoo ties kuinka monennen kerran. ”Että kun mä en ottanut pipoa, täällä on niin kauhean kylmä”, hän jatkaa.

Kaupungintalolla on hiljaista. Juha Hurmetta haastatellaan portaissa radioon. ”Ota iisisti”, murahdan äidille, joka nykii hihaani innoissaan. Hän on Suomen suurin Juha Hurme-fani, joka kerran ajoi minut ja ystäväni Vaasasta Tampereelle vain että näkisimme Hurmeen näytelmän, joka kertoi sillä kertaa Jaakko Juteinista.

Näytelmästä jäi mieleen Juteinin runo, jonka opettelin heti ulkoa. Se kuuluu näin:

”Uni ja kuolema

Veljekset vanhat

Ehtivät alati avuksi meillen.

Uni on virkistys väsyvän varren,

Kuolema uudistus uupuvan hengen.”

On Juha Hurmeen ansiota, että edes tiedän kuka oli Jaakko Juteini.

Kaupungintalon sali ei tule lähellekään täyteen. Mahdumme siis todella hyvin istumaan, ei olisi tarvinnut kiirehtiä. Tilaisuudessa puhuvat kirjailijat istuvat eturivissä, paitsi Juha Hurme, joka sivelee leukaansa sivummalla.

Illan teema on ”kirjan kanssa et ole yksin”. Eva Frantz puhuu aiheesta ensin, ja sen jälkeen lavalle astuu Juuli Niemi, jonka tuorein teos Et kävele yksin oli minusta ihanasti kirjoitettu. Kääntäjä Janina Orlov naurattaa yleisöä kertomuksellaan itävaltalaisesta perheestä, joiden kahtatoista hevosta hän hoiti 19-vuotiaana, lapioi aamusta iltaan sontaa ja luki vapaa-ajallaan Hamletia, jonka yksinäisyyteen hän pystyi kuulemma hyvin samaistumaan.

Väliajalla juomme lasit viiniä hyvässä seurassa. ”Ota iisisti”, murahdan äidille, kun Martina Haag kävelee pöytämme ohitse, ja äiti alkaa taas nykimään intomielisenä.

”On se kumma kun kukaan ei nykyään enää polta”, äitini ystävä sanoo. Haemme takkimme ja menemme ulos tupakalle.

Ulos on menossa myös sätkää kääntävä Juha Hurme. Ryhmitymme hänen ympärilleen ja naiset alkavat puhumaan Hurmeelle säästä. Minä ahdistun aina kun säätä ruoditaan yli viisi minuuttia, joten kysyn Hurmeelta onko hän käynyt Vaasassa koskaan aikaisemmin. Valittelen kaupunkimme pienuutta ja uneliaisuutta, vaikka en itsekään koskaan käy missään, ellei äiti pakota.

Hurmeen mielestä pienten kaupunkien uneliaisuus on vain hienoa. Hän kertoo ohjanneensa Vaasassa joskus näytelmää, ja kiittelee että ymmärsi ottaa silloin polkupyörän mukaan. Nyökyttelen innoissani, minäkin tykkään pyöräillä täällä. Keskustelun aihe vaihtuu säästä kaupunkeihin ja niiden erityispiirteisiin. Kello soittaa väliajan päättyneeksi.

Väliajan jälkeen Marika Helovuo puhuu lukemisen tärkeydestä, ja Karo Hämäläinen kertoo Paavo Nurmen yksinäisyydestä. Sitten Martina Haag kapuaa lavalle ja lukee otteita uusimmasta romaanistaan. Minä en ole Juha Hurme-fani, olen Martina Haag-fani, ja voisin kuunnella häntä koko illan. Haag ei kuitenkaan puhu pitkään, sillä lauteille pitää vielä päästää eräs retkeilyasuun pukeutunut Finlandia-voittaja.

Juha Hurme saa saliin eloa päästelemällä muutamat raikkaat kirosanat ja kuljeskelemalla ympäri lavaa vaellustamineissaan. Hurme kertoo, että kun Turku paloi 1800-luvulla, siinä samalla meni myös koko siihen mennessä kerätty suomenkielinen kirjallisuus. Pipping-niminen herra sai tehtäväkseen kerätä aineiston uudelleen, mutta tehtävä osoittautui vaikeaksi.

Sitten Ylistarosta löytyi kiertolaiselämää viettänyt kylähullu nimeltä Matti Pohto, joka oli jostain ihmeellisestä syystä kerännyt tuhat suomenkielistä kirjaa ystävänsä Emmanuel Kanajärven vintille (siihen mennessä suomenkielisiä kirjoja oli ilmestynyt yhteensä noin neljätuhatta kappaletta, ja ne olivat kaikki uskonnollista kirjallisuutta). Pohto sai Pippingiltä rahaa ja passin, ja hän tallusti uskomattomia matkoja ja keräsi puuttuvaa kirjallisuutta kokoon.

Pohto ei osannut itse lukea, vaan hän oli bibliofiili, joka jostain syystä piti kirjoista niin paljon, että käveli vaikka Lappiin asti niitä noutamaan. Pohdon surmasi lopulta krapulainen talonpoika jossain päin Inkerinmaata, mutta hänen työnsä ei tosiaankaan ollut turhaa.

”Suomenkielinen kirjallisuus on ollut olemassa korkeintaan 130 vuotta”, Hurme sanoo Pohto-tarinansa jälkeen. ”Sadan vuoden päästä kirjallisuutta ei ehkä enää ole ollenkaan, ja sekin on ihan okei.”

Hurme jatkaa vielä, että hän ei pidä siitä että nuorten somettamisesta ollaan koko ajan niin pöyristyneitä. ”Kyllä elämässä pärjää vaikka ei ikinä lukisi yhtään kirjaa”, hän sanoo. Ihmiset nauravat ihastuneina. Noin se vaan kehtaa puhua, kirjallisuustapahtumassa!

Hurmeen jälkeen soittaa vielä joku bändi, mutta me lähdemme kotiin. Pysähdymme tupakalle Kaupungintalon eteen, ja siellä polttelee Hurmekin. Puhumme lisää Matti Pohdosta. Haluaisin kiittää Hurmetta siitä Jaakko Juteinista kertovasta näytelmästä, mutta se on menneen talven lumia. Hurmetta kiinnostaa nyt Pohto, jolle hän kertoo yrittäneensä saada jopa omaa liputuspäivää.

”Mulla ei ole pipoa”, äiti muistuttaa. Lähdemme autolle, Hurme patikoi kohti keskustaa.

”Ei ihme että sitä kiinnostaa Matti Pohto”, äidin ystävä sanoo. ”Sehän on itsekin vähän tollanen kiertävä kylähullu.”