Vasa LittFestin toinen päivä

Mihin kaikkiin Vasa LittFestin tapahtumiin minä EN tule tänään pääsemään? Näin mietin lauantaiaamuna, kun lapsi herättää minut puoli yhdeksältä.

Kun Juha Hurme puhuu Arbiksella Ruotsin kielen ratkaisevasta asemasta suomalaisen kirjallisuuden kehityksessä, istun keittiössä kirjoittamassa novellia kilpikonnista ja 1990-luvun alusta. Lapsi katsoo sillä aikaa Muumeja, ja tulee välillä syliini pyytämään että piirtäisin hänelle traktorin.

Kun kaikki ne ihanat kirjailijat puhuvat kirjaston Draama-salissa, roudaamme miehen kanssa sähköpianoa, joka on ollut serkullani lainassa monta vuotta. Iltapäivällä teen kasvisversiota pasta carbonarasta ja kilkutan pianoa, enkä edes ota selvää mitä LittFest-tapahtumia silloin menee ohi.

Kun mies ja lapsi nukkuvat myöhäiset päiväunet, kuuntelen äänikirjaa: Emma Puikkosen Eurooppalaiset unet. Olen lukenut kirjan jo kerran, mutta pidin siitä niin paljon, että haluan kuulla sen vielä äänikirjanakin. Sillä aikaa Jake Nyman puhuu kielletyistä levyistä kirjaston Draama-salissa.

Vähän ennen kuutta halaan juuri herännyttä lasta ja loikin pihan poikki äitini pihalle (olemme naapureita). Haemme äidin kaverin kyytiin, ja ajamme Vetokannakselle, vai onko se sittenkin Pukinkulma? Paikka on joka tapauksessa Vaasan tunnelmallisin ravintola, eli Bock’s Corner Brewery, jota kaikki sanovat Bocksiksi.

Olemme muka ovelia ja löydämme hyvät paikat ravintolasta. Sitten tajuamme että tapahtuma ei ole ravintolan puolella, vaan taempana salissa. Saamme silti hyvät paikat. Juomme Bocksin omaa olutta ja juttelemme miehistä äidin taiteilijaystävän kanssa.

”Mun mies ei ole kiinnostunut taiteesta sinänsä, mutta se on kiinnostunut musta, joten mä voin puhua sen kanssa mun taiteesta”, äidin ystävä selittää. Kerron omasta miehestäni, joka on lukenut suhteemme aikana vain yhden kirjan (Laura Gustafssonin Korpisoturi), mutta jolle näytän aina kaikki kolumnit joista olen vähän epävarma, ja jolta saan aina tarkkanäköistä palautetta.

Joudumme lopettamaan miesten hehkuttamisen, kun juontajat Harri Hertell ja Melinda Lönnberg potkaisevat tilaisuuden käyntiin. Tilaisuuden aiheena on ”kirja joka muutti elämäni”, ja ensimmäisenä puhuu runoilija Jani Nieminen, jota äitini osoitteli jo perjantaina ja sanoi että tuo on aivan varmasti runoilija. Nieminen lukee Saarikoskea ja naureskelee kuinka nopeaa runojen lukeminen on verrattuna muuhun lukemiseen. Se on totta. Luin juuri Eeva Kilven runokokoelman, ja minuakin nauratti kuinka nopeasti se kävi.

Niemisen jälkeen toistensa päälle puhuvat Ted Forsström ja Kaj Korkea-Aho. He ovat sympaattisia. Heidän jälkeensä käyn vessassa, vaikka Rosa Liksom on juuri tulossa lavalle.

Ammattikorkean elokuvalinjan ykkösvuosikurssin tutustumispäivässä piti esitellä itsensä sanomalla nimensä, ja liittämällä nimeensä jotain mistä pitää. Tutustuin Perttu Pearl Jamiin, Tuomas Torveen ja Sonja Saippuaan, ja kerroin itse olevani Laura Liksom. Rosa Liksom on ollut minulle tärkeä kirjailija yläasteiästä asti.

Vessassa minulle käy klassisesti. Moikkaan tutunnäköistä naista, ja tajuan samalla että ei tuo ole tuttu, tuohan on Kati Tervo. Olen juuri lukenut Kati Tervon Kesäpäiväkirjan, sillä kuumeessa on kiva lukea ihmisten päiväkirjoja. Sanon Tervolle, että moikkasin häntä vahingossa.

”Kiva kun moikkasit, mua jännittää niin kauheasti kun mä joudun kohta puhumaan tuolla”, Tervo sanoo. ”Nuo kaikki muut on niin hauskoja, ja mulla on aika vakava aihe. Ja täällä on niin paljon ihmisiäkin!”

Bocksilla on tosiaan paljon ihmisiä, myönnän Tervolle.

”Mutta ei se mitään jos kaikki ei vaan naurata yleisöä”, sanon sitten. ”Kyllä tähän iltaan varmasti mahtuu vakavampiakin hetkiä.”

Menen takaisin paikalleni juuri kun Rosa Liksom kiittää ja poistuu. Että pitikin missata juuri hänet. No, ehkä mielikuvani hänestä olisi jotenkin muuttunut, selittelen itselleni.

Liksomin jälkeen puhuu Jake Nyman, joka on hauska ja vakavakin kaveri. Nymanin jälkeen lavalle tulee Kati Tervo, jolle yritän hymyillä kannustavasti. Tervo lukee otteita kiinnostavasta kirjasta, Dalton Trumbon Sotilaspojasta. Vastapäätä istuva nainen kirjoittaa kirjan nimen lautasliinaan.

Tervon jälkeen puhuu Monika Fagerholm, joka kertoo ettei oikein ymmärtänyt mistä tilaisuudessa oli tarkoitus puhua. Hän kertoo kuitenkin kirjasta, joka oli hänelle lapsena tärkeä. Sitten hän lukee neljä liuskaa tulevasta romaanistaan. Tunnen itseni niuhoksi, mutta minua ärsyttää tällainen aiheesta pois hyppiminen.

Onneksi Bob Hansson pysyy aiheessa, vaikka mikrofonin takana hän ei pysykään, vaan sinkoilee salissa kuin pallosalama. Yleisö tuijottaa Hanssonia kuin majesteettista luonnonilmiötä, joka hän onkin. Hanssonia voisin kommentoida nykyaikaiseen tyyliin kolmella sydänemojilla. Häntä ei voi selittää, hänet pitää kokea.

Hanssonin jälkeen minulla on kiire pois, vaikka leikittelenkin ajatuksella, että lausuisin pian alkavassa open mic-tilaisuudessa jonkun runoni. Open mic on kuitenkin pakko jättää väliin, sillä puhelimeni pirisee jo vaativasti.

Äiti heittää minut Vöyrinkaupungille, mistä juoksemme ystäväni kanssa legendaariseen Martin baariin. Martilla on päässään vihreä hattu, sillä on Pyhän Patrikin päivä. Vaasan autenttisin irkkuorkesteri Lassie and the Lads on ryhmittynyt pöydän ympärille, ja täyteen ahdetussa baarissa soivat irlantilaiset laulut. Skoolaamme veljeni ja ystäväni kanssa, ja otamme ruman selfien.

Se on ainoa kuva joka minulla on koko LittFest-viikonlopusta, sillä olen niin epäblogaaja etten koskaan muista ottaa kuvia.

Martin baarissa unohdan kirjallisuuden, kunnes veljeni muistaa että hänen ystävänsä lähetti minulle hänen kauttaan kirjan, jonka olen halunnut jo pitkään lukea. Laitan Viljami Puustisen Pete Wallin saagan laukkuuni, ja sitten heilutamme oluttuoppejamme ilmassa ja laulamme Ghost of Molly Malonea.

Kotiin tulen yhden jälkeen. Kaivaudun peittojen alle, ja päätän vakaasti missata seuraavan päivän LittFest-brunssin, jossa voisin viimeinkin kuulla Rosa Liksomin puhuvan. On tärkeää tehdä vain se mihin pystyy, tai jotain.