Onhan täällä ollut ihanaa, mutta taas pitää lähteä ulos kärryttelemään ja on aivan liian kuuma. Näillä samoilla kaduilla käveleminen tuskastuttaa ja kyllästyttää. Kyllästyttää muutenkin. Lapsikaan ei nuku, vaikka kuinka nukutan. Ja tuloksena siitä on kitisevä päivä. Eikä lapsen ruokailutkaan mitään voittoisia ole. Vieläkään. Ei ole ketään aikuista kenen kanssa keskustella päivisin. Parhaimmat keskustelut käyn google translatorin avulla siivoojamme kanssa. Ei ketään kenen kanssa lounastaa. Minulla on patoutunut puheripuli. 

Lasta täytyy vahtia tiukemmin kuin kotona. Haaveeni uima-altaalla oleilusta ja aamukahvista auringossa olivat utopioita. Lapsi haluaa uima-altaan nähtyään koko ajan veteen tai syömään altaan reunan irtokiviä, ja rennon hetken lopputulos on kilarit vetänyt vauva, joka läähättää ovessa kiinni ja odottaa, että pääsisi pujahtamaan siitä takaisin ulos.

Täällä toisella puolen maailmaa on niin vapaa, että voi ulkoilla meikeittä, mutta samaan aikaan on kuin vankilassa olisi. Kuumuus on tehnyt katon, kielimuuri seinät ja kaikki erilainen lukot.

Tässähän tarvitsee lomaa!

Kyllä. Minulla on ikävä siskoa, sukulaisia ja ystäviä. Ikävä omaan kotiin, omaan sopivan kovapatjaiseen sänkyyn ja omaan keittiöön. Ikävä omalle kotikadulle ja hieman koleaan kevätsäähän. Ei haittaa, vaikka sataisi (muistuttakaa minua tästä jos marmatan kotona). Laitan goretexit päälle. Näin se matkailu avartaa.