”Kyllä me ajetaan sinne Curitibaan, eihän 460 km oo mitään meille suomalaisille, suoraa motaria pitkin vielä”.

Isin kollega totesi, että olette hulluja, niin pitkä matka.

”Nämä ei oo vaan tottunut autoilemaan tuollaisia matkoja” sanoin ja nauroin päälle. Lennossakin menisi kentille ajoineen 5-6 tuntia.

Tällä kertaa ei edes eksytty, mutta vajaan 9 tunnin ajomatka vastasi pitkäksi venähtänyttä työpäivää! Yhden 20 minutin pysähdyksen taktiikalla. Taas virhearvio siis. Kuinka olisimme voineet arvata, että ensimmäinen pullonkaula kohdataan jo alle tunnin ajomatkan jälkeen tietullissa? Tunti ja 2 km, ja matka jatkui samaa rataa melkein perille saakka. Ei ihme, että muut ajoneuvot matkalla olivat enimmäkseen rekkoja. Ei kukaan muu ole niin hullu, että ajaisi tänne.

Ajomatkaan mahtui paljon, tässä kootusti imetyksiäni:

• Kaatunut rekka. Onneksi vastaantulevien kaistalla, koska muuten matka olisi kestänyt vieläkin pidempään.
• Reikäpää-rekkakuskit. Kaistoja vaihdellaan ilman syytä, ilman vilkkuja.
• Pienet korjaamopajat. Niitä oli paljon. Paljon oli myös pysähtyneitä rekkoja ja niiden alla mönkiviä rekkakuskeja.
• Poliisiasemat. En edes laskenut montako tiepoliisin asemaa matkalle mahtui. Monta.
• Ilmiset, jotka kävelevät valtatien vartta keskellä ”ei mitään”. Mihin matka?
• Banaanikojut. Paluumatkalla pitää ehkä pysähtyä banaanin ostoon.
• Maisemat. Vuoristoa, vihreää sademetsää. Havupuita ja palmuja vierekkäin. Puista roikkuvaa naavamaista hetulanteettulia. Usvaa vuorien ympärillä. Aivan mahtavaa.
• Naudat. Vuoristossa majaansa pitävät tulevat pihvilihat.
• Tietullit. Kuhunkin koppiin on asennettu nimikyltti. Oma toimisto siis. Onko tehokasta pitää tullia, jossa kerätään 70 senttiä/autoilija?

Nyt on nukuttu yö takana, eikä ajomatka tunnu enää lihaksistossa. Hotellissa on vastassa huulipunatoivotukset.