Here i come!

Täällä taas…teidän harmiksenne.

Kirjoittelusta on taas ollut taukoa, aloitin nimittäin jo 16.10 työt. Huoh…selvitty ollaan elossa tästäkin muutoksesta. Mikael itseasiassa on ottanut asian paremmin kuin hyvin. Töihin lähtiessäni tulee antamaan halit ja pusut sekä vilkuttaa raottaessani eteisen ovea. Ei ole äkkäillyt ikävää, päinvastoin on ollut hyvinkin iloinen poika. Töistä tullessani Miksu käy tervehtimässä ja jatkaa tämän jälkeen leikkejään.

Viimeisenä ”vapaa” iltanani olin itku kurkussa siitä kuinka kamala hirviö äiti olenkaan kun hylkään lapseni ja kuinka Mikaelille tämän täytyy olla iso juttu…noh, taisi olla kamalampi asia minulle kuin hänelle. Kukaan ei ole huomannut mitään eroa entiseen, vain se etten ole koko päivää kotona.

Parin päivän jälkeen huomaan olevani iloisempi kuin pitkään aikaan. Työ on itselle ollut aina ”stressin helpottaja”. Olihan siinä aikuisten maailmaan taas totutteleminen. Väkisinkin meinaan pulputtaa ”vauva kieltä”..bläää bluu ja irvistelyjä.

Täytyy kuitenkin sanoa: IHANAA AIKUISTEN SEURAA!

Äitiyslomasta alkaen olen piiloutunut seinien sisälle pakoon julmaa maailmaa ja nyt vihdoin uskalsin tulla ulos. Mahtava tunne. Mitenköhän sinne kotiinkin väkisin jää vaikka kuinka vaannoo että en minä ainakaan!

Toki jos olisi mahdollisuus ollut, olisin vielä kotona hoivaamassa pikkuistani mutta tällä hetkellä tämä järjestely toimii. Mikaelin isä ja hänen isovanhempansa ovat häntä hoitaneet kun olen/ollaan oltu töissä. Se että päiväkotiin ei tarvinnut poikaa viedä oli iso plussa.

PS….ja juuri kuultiin että kohta päästään omaan kotiin takaisin

Terveisin: Paistaa se aurinko risukasaankin…joskus