Rikkinäinen

Pitkä bloggaus tauko rikkoutui…nimittäin ahdistukseen. Meillä on mennyt erittäin hyvin viime aikoina. Kaikki palaset näyttävät osuneen kohdalleen. Paitsi yksi. Se ainoa syy miksi en voi tuntea täyttä onnellisuutta. Järjetön vauvakuume johon olemme yrittäneet saada lievitystä 2013. Tammikuusta lähtien, tyhjin tuloksin. 

Ja trust me. Kaikki koti konstit on käyty läpi. Myös ”jos et ajattele sitä” tai ”unohda ja elä”. Mutta maagista plussaa ei meille tipu. 

Olen kyllästynyt tähän kerran kuukaudessa tulevaan masennukseen. Itkuun ja raivoon siitä tunteesta kuinka olen viallinen enkä ikinä saa OIKEASTI nauttia elämästä. Ja pelkoa siitä etten tule ikinä enää kokemaan sitä miltä tuntuu pitää sylissä sellaista jota rakastat heti ensi hetkestä kun kuulet hänen olevan tuloillaan. Se tunne kun saat hänet ensikertaa käsivarsillesi. Kun hän ensi kertaa katsoo sinuun tai tarttuu kädestäsi kiinni. 

Meidän poikamme alkaa selvästi kaivata jo seuraa leikkeihin. Syytän itseäni siitäkin. Miten voin viedä sen häneltä. Mitä hän ajattelee vanhemmiten siitä kun joutui olemaan ainoa. Yksin. 

Ennen kuin ymmärsin että lapsen saaminen voi olla tällaista tuuri peliä, halusin vähintään 5 lasta. Minun elämäni tarkoitus olisi lasten kasvattaminen. Nyt en enää tiedä mitä minun kuuluisi tehdä. Toki täytyy muistaa. Aina ei voi saada mitä haluaa. Enkö silti voisi saada edes pientä osaa?

OLEN KYLLÄSTYNYT OLEMAAN SURULLINEN. En halua enää itkeä, en halua enää huutaa turhautumistani ja ennen kaikkea…En halua olla onneton.

Kirjoitus luultavasti oli hieman sekava, koska siltä tuntuu tällähetkellä myös mieleni sopukoissa.