Kun Imetys Ei Onnistu
Minä en siis imetä. Imetyksen onnistuminen oli itselle suunnattoman tärkeää. Suunnittelin jo raskausaikana imettäväni ainakin vuoden jos se vain onnistuisi. Ajattelin sen olevan osa äitiyttä. Lapsi saisi parhaat mahdolliset eväät elämän alkutaipaleella.
Hommasin kalliin imetystyynyn, laitoin pesän valmiiksi ja valmistelin miestänikin siihen että ”täällä makkarissa minä sitten vaavin kanssa aika paljon majailen”.
Mutta kuinkas kävikään. Ensimmäisen kerran kun sain poikani rinnalleni ihmettelin että tältäkö se imetys sitten tuntuu. Outoa, suu käy mutta imemistä ei tunnu. Ensi imetys merkittiin kuitenkin onnistuneeksi. Myöhemmin sain rintakumin käyttöön kun huomautin asiasta ja hoitajat katsoivat että imemisote on heikko.
Seuraava asia mihin en edes itse kiinnittänyt huomiota, vaan hoitajat. Vauva oli heidän mielestään todella itkuinen ja ärtyinen. Se lukee heti ensimmäisenä sairaalasta saamistani papereissakin. Jos hän ei ollut rinnalla niin itku ja parkuhan siitä tuli. Välillä kyllä syödessäkin tuli ihan ihme raivokohtauksia.
Hoitajat ihmettelivät kun vauva ei nukkunut. He naureskelivatkin sille että aina kun he tulevat käymään vauva on syömässä. Imetänkö koko päivän?
Sitten tapahtui muutos. Vauva ei tehnyt mitään muuta kuin nukkunut. EN SAANUT HÄNTÄ ENÄÄ HERÄÄMÄÄN. Vauva ei edes suostunut syömään. Sitten alkoivat hoitajat taas huolestua. He nipistelivät, kutittelivat, ”heiluttelivat” ja vaihtoivat vaippaa. Eikä herännyt.
Jotain täristelyä vaavilla kyllä välillä oli. Sitten katsottiin verensokerit ja paino. Siinäpä vastaus. Verensokerit näyttivät 2 ja painoa oli tippunut ihan liikaa. Äkkiä lisämaitoa. ikävä sanoa näin mutta ”pakkosyötöllä”.
Mutta vauvahan oli alussa koko ajan rinnalla. En ymmärrä. Maitoakin tuli ihan ok. Vauvalle tehtiin myös syöttöpunnituksia joissa todettiin että vauva ei jostain syystä saa maitoa melkein yhtään. Lisämaidolla (jota itse pumppasin) vauva sitten virkosi. Ihan erilainen, niin tyytyväisen oloinen. Ei itkua, nukkui hyvin mutta oli välillä myös virkeä.
Rinnalla olo kyllä vaikeutui. Hän ei viihtynyt siinä enää yhtään vaikka mitä kokeiltiin. Kotiin päästyä sama jatkui. Jälkikäteen olen tajunnut että ehkä hän aisti stressini ja pelkoni. Pelkoni sitä kohtaan että sama taas toistuisi. Koska en koskaan saanut tietää miksi hän ei maitoa saanut.
Saimme neuvolasta puntarin lainaan painon seurantaa varten. Hän alkoi vaikuttaa taas samalta kun sairaalassa.
Lopulta kävi niin että annoin enemmän ja enemmän tuttipullosta maitoa (omaani kylläkin).
Vauva oli itkenyt taas koko yön rinnallani. Rintaa imi aina pari kertaa ja alkoi parkumaan hysteeri itkua. Loppuen lopuksi ei ottanut rintaa suuhun ollenkaan.
Aamulla mieheni tuli halaamaan minua. Ilmeisesti huomasi pahan oloni. En kestänyt enää katsoa tuota viatonta itkevää pienokaistani. Niin minäkin murruin. Siinä me vaavin kanssa itkettiin vierekkäin. Mieheni haki tuttipullon, otti lapsen ja alkoi syöttämään. Itku loppui. Hän sanoin että eiköhän se ole pääasia että lapsi saa ruokansa ja on tyytyväinen. Minä olin kulma parhaani imetyksen suhteen tehnyt.
Neuvolassa oltiin mös samaa mieltä. Parempi kulma oli lopettaa. Tästä ajasta pitäisi pystyä nauttimaan ja ilmiselvästi vauvallekkaan tämä ei ollut hyväksi.
Se oli siinä. Ehkä seuraavalla kerralla paremmalla menestyksellä. Nyt me olemme kuitenkin onnellisia. Enää ei tarvitse surra. Olen silti hyvä äiti, nyt sen ymmärrän.