Ensimmäisen osan voi lukea täältä: http://www.lily.fi/blogit/baby-bubble?tag=3616

Pääsimme saliin ja olo alkoi olla jo aika tukala. Minut käskettiin sängylle pitkälleen ja laittoivat mulle sellaisen vyön masun päälle…tai ainakin yrittivät. Mun masu oli kulma niin pyöreä jonka takia se ei siinä pysynyt. Vauvaa piti kuitenkin pystyä seuraamaan jonka takia pojan päähän laitettiin ”pinni”. 

Epiduraali mun ois pitänyt saada aika päiviä sitte. Hoitajat tulivat vähän väliä pahoittelemaan kun kestää. Synnärillä on niin kiirettä. 

Loppuen lopuksi kiemurtelin jo sängyllä ja supistuksien tullessa murisin. Olin ihan hikinen ja tuntui etten enää jaksa. Kätilö kävi välillä silittelemässä selkää ja rauhoitteli että kyl mä vielä sen epiduraalin saan ja sitten pääsen lepäämään ennen koetusta.

Vihdoin ja viimein lääkäri saapui paikalle. Katsottiin vielä avautumis tilanne. Se oli ok, kerkeisin vielä saada piikin ja levähtää.

Taisin sanoa että minua pelottaa se piikki jolloin lääkäri ja kätilö naurahti. Kärsin hirveästä kivusta ja sitten ajattelen piikin sattumista vaikka se loppuen lopuksi helpottaisi. En meinannut enää päästä kippura asentoon…tai siis en enää edes tajunnut miten mun piti mennä. En tajunnut tuolla hetkellä mistään mitään. Aivan kuin olisin ollut erimaailmassa. Taustalta kuului vain mölinää ja näin utuisia hahmoja sänkyni vierellä. 

Toisaalta tuo tilanne helpotti oloani. En välittänyt mistään muusta, en huomannut mitään muuta. Oli vain minä ja lapsen saaminen maailmaan. Keskityin 100% vain kehooni…itseeni.

Piikin saatuani aloin tärisemään. Se oli ehkä hirvein tunne maailmassa. Tuntui että tipun sängystäkin alas ja pahinta tuossa teki sen etten voinut lopettaa tai hallita sitä. Tunsin kun paikat alkoivat pikkuhiljaa turtumaan mutta samaan aikaan tunsin myös muuta.

Sanoin hoitajalle että nyt taitaa olla ”iso hätä” joka vastasi että anna tulla vaan. Ponnistin ja ponnistin mutta tunne säilyi eikä mitään tullut.

Sitten kätilö huusi. Etkai sää synnytä!!! Ja hyppäsi tutkimaan tilanteen. Mitä ihmettä! Sä oot kokonaan auki! Oh hoh, nyt se alkaakin. Jatka vaan ponnistamista.

Tein työtä käskettyä ja 11 min. kuluttua syntyi poikamme. Tai siis siinä vaiheessa kun pää oli ulkona alkoi jo hirveä rääkyminen. Sanoi mieskin että oli aika mielenkiintoisen näköinen tilanne. Vauvan pää vaan näkyi, joka pyöri ja samaan aikaan kuuluu hirveä itku…tuli mieleen manaaja. 

Lopulta vauva tuli kokonaan ulos ja sain hänet heti syliini.

10.12.2012 klo 7.01 poika syntyi

Parhaimmalta tuntuivat isot kehut ”työn” jälkeen. Kaikki ihastelivat kun oli synnytys niinkuin oppi kirjoista. Ja kaikki meni niin täydellisesti kun vaan voi mennä. Veikkasivat että pisteet tulevat olemaan täydet. Ihan uskomaton suoritus ja vielä nuorelle äidille. En kulma sitä epiduraalia olisi edes tarvinnut.

Repeämiä ei tullut. Huh mikä helpotus se oli.

Kaikkiaan synnytys kesti 8 t 20 min.

Siinä se sitten oli. Sain pojan rinnalle ja itkin.

Miehestä en muista juurikaan mitään koko synnytyksen ajalta…taisin unohtaa että se edes istu siellä. Myöhemmin synnytyksen jälkeen kysyin miksei hän tullut viereen tai silitellyt tai mitään. Mies vastasi että hänestä näytti että pärjään niin hyvin etten tarvitse sitä. Hän puhui monta viikkoa sen jälkeenkin kuinka ylpeä musta oli ja kuinka hyvin pärjäsin. Heh… ja jos jotain ällöä pitää sanoa niin heitti kaikille vitsiä että Millalle synnytys oli sama kuin p*skalla käyminen. Mä vaan pullautin sen pihalle ilman mitään sen ihmeempiä huutoja. TV:stä ja muista oli saanut aivan eri käsityksen synnytyksestä.

Täytyy itsekkin sanoa että ajattelin sen totaaaalisen erilaiseksi. Tuo oli itsellä enemmänkin voimaannuttava kokemus. Hyvä kokemus. Vaikka kipu oli aika suuri loppuajasta niin koko ajan tiesin että kyllä mä pärjään ja ajattelin kuinka luonnollista tämä on.

Jos synnytystä pitää johonkin verrata omalla kohdalla niin tatuoinnin ottoon.

Jännä että sitä muistelee välillä ihan haikeudella. Kuinka ihana kokemus se loppuen lopuksi olikin ja kuinka paljon vahvemman ihmisen se musta tekikään.

Minun täytyy siis olla tyytyväinen tähän kokemukseen ja toivoa että mahdollinen seuraava kertakin menisi yhtä hyvin. Ikinä kun ei voi tietää.