Puolivuotias pirpana

Tänään on se päivä! Tiddi-di-DII!!!

Mikael täytti 6 kk.

Tämän kunniaksi päästiin neuvolaan.

Iloinen touhukas poika. Viihtyy lattialla, liikkuu siinä kierien ja pyörien. Tarttuu leluihin, jokeltaa. Iho siisti. Perusasiat kunnossa. Syö ikätasoisesti ruokaa.

Paino: 6800g

Pituus: 64,2 cm

Pään.Ymp: 43 

Paino on mitä mainioin mutta pituus kasvu on aika pientä. Toisaalta olin minäkin aina käyrillä miinuksella. Hampaita on ilmeisesti kohta puhkeamassa, sen verran  ikenet turvoksissa. Liikkelle lähtö näyttäisi olevan kohta edessä. Paikallaan poika ei jaksa olla sekunttiakaan, oli äidin sylissä tai ei. Aina täytyy olla äksöniä ja etsitään uusia kiinnostavia juttuja. Itseasiassa sylissä ei enää millään viihdyttäisi. Lattialla ja leikkimatolla vietetään suurin osa päivästä leikkien lomassa.

Kyllä sitä neuvolantätiä taas nauratti miten voi vaavi olla tuollainen energia pesäke. Durasel pupu suorastaan. Kärsivällisyydestä tuli taas kehuja. Sielläkin viihtyi lattialla leikkien kun me keskusteltiin pitkät tovit. Toimen piteet suoritettiin hymyissä suin 🙂 Pinna ei palanut kertaakaan vaikka tuli siellä taas tunti viihdyttyä.

Jäntevyyttä oli taas ilmassa. Hoitotasollakin ponnistaa itseään ylöspäin todella pitkälle. Pointsit myös kehonhallinnasta.

Keskusteltiin myös sormiruokailusta jota ollaan testailtu…ja joka ei oikein toiminut. Nykyään Miksu kilahtaa itkemään jo siinä vaiheessa kun näkee maissinaksun tai viimeistään siinä vaiheessa kun pari kertaa ollaan porkkanaa nuolaistu ja pitäisi saada KUNNOLLA RUOKAA!

Yöt menevät edelleen hyvin 22-10 ilman heräämisiä. Päiväunet tuottavat välillä päänvaivaa.

Mikael- ihana, rakas päivänsäteeni joka jaksaa hymyilyttää niin hyvinä kuin huonoina hetkinä <3

IMG_9357.JPG

IMG_9344.JPG

IMG_9365.JPG

IMG_9331.JPG

 

Suhteet Oma elämä Terveys Ajattelin tänään

Palautuminen

Huomenna on kulunut puolivuotta synnytyksestä.

Kehollisesti tuntuu että palautumista ei juurikaan ole tapahtunut. Tästä voin syyttää tietysti itseäni.

Raskausarvet:

Olen muutamaankin otteeseen kirjoitellut raskausarvista ja siitä kuinka paha paikka ne minulle olivatkaan.No enää en ruikuta kohtaloani päivittäin. Enkä välttämättä viikottainkaan.

Joskus se hiipii mieleen ja silloin annan itselleni luvan surra. Onneksi mies on ollut isona tukena huomattuaan kuinka asia minuun koski. Faktahan on että ne eivät tule koskaan katoamaan. Enää eivät onneksi ole kirkuvan punaisia. Pointsit siitä! Rasvailuja en ole harrastanut. Eipä ne auttaneet aiemminkaan. Alan pikkuhiljaa siis hyväksymään kohtaloni vaikka välillä ajattelenkin miten tulen kestämään itseni kanssa koko loppuelämän. Tuollaisina hetkinä palautan mieleeni kuinka paljon lasta haluttiinkaan ja oltiin valmiita mihin vaan jotta saisimme sen. Rakkaan pikku Mikaelin <3

Mies jaksaa vielä ymmärtää vaikka asia hänestä kovin turhamaiselta välillä tuntuukin.

Niinkuin hän sanoo: Olet nyt Mamma, sinun ei tarvitse hävetä sen tuomia muutoksia.

Läskit:

Noh…sanotaanko näin että…joopa joo. Okei, sivuprofiilissa ne alkaa pikkuhiljaa lähtemään mutta ikunen riesani on jenkkikset. Olivat jo ennen synnytystä. Ne tulevat ensimmäisenä ja lähtevät viimeisenä. Kirotut!

Löllömahasta tuskin koskaan pääsen eroon. Olen nähnyt monta muuten bodattua naista jotka ovat itkeskelleet kun masu osa pysyy.

IMG_9308.JPG

milla.jpg

 

Suhteet Oma elämä Mieli Ajattelin tänään