Vihdoin saatiin minusta ja Miksusta kuvia 🙂 Yleensä tulee otettua vaan isästä ja pojasta. Sanotaanko nyt vaikka näin…en tunne oloani kotoisaksi kameran edessä. Täristelen, hikoilen, en halua hymyillä ENKÄ HELVETISSÄ KATSO KAMERAAN! (Ristimerkkejä muutama kipale).
Nyt yrittänyt tzempata itseäni tän ”fobian” suhteen. Olisihan se kiva että pojalle jäisi konkreettisia muistoja minusta.
Nyt se on alkanut…tai itseasiassa jo viime kuussa.
”Ei taaskaan napannut” fiilikset nimittäin. En edes käsitä miten nyt jo voin kokea pettymyksen tunteita vaikka olin asennoitunut siihen että ei välttämättä tapahdu vähään aikaan mitään.
Kunhan ei taas menisi sitä 2 vuotta jota niin pahoin pelkään. Yrittäähän jotkut sata kertaa pitempiä aikoja mutta kyllä tuo aikakin oli itselle ihan tarpeeksi henkisesti raskas.
Tuntuu kuin se olisi joku itsestään selvyys että nuorilla ei ole lastensaanti vaikeuksia. Kauheaa miettiä entäs jos en voikkaan saada lapsia, minulla on vielä elämä edessä ja olin ajatellut elämän tehtäväni olevan lasten saanti tähän maailmaan ja heidän kasvattaminen.
Mutta eli asiaan.
Olemme mieheni kanssa saaneet MAAILMAN IHANIMMAN <3 pojan ja nyt haluaisimme lisää lapsia.
Ikävä kyllä stressaan taas. Mitä jos lisää ei heru? No olemme tietysti tyytyväisiä jo saamastamme pikku ihmeestä…mutta kyllä se jättäisi jonkunlaisen tyhjän kohdan.
Otin asian jo jälkitarkastuksessa esille. 3 vuoden kuluttua jos mitään ei kuulu voidaan alkaa asiaa tutkimaan. Kai sitä täytyy ottaa asenne että lapsi tulee jos on tullakseen ja täytyy nauttia siitä mitä jo on.
