Palautuminen

Huomenna on kulunut puolivuotta synnytyksestä.

Kehollisesti tuntuu että palautumista ei juurikaan ole tapahtunut. Tästä voin syyttää tietysti itseäni.

Raskausarvet:

Olen muutamaankin otteeseen kirjoitellut raskausarvista ja siitä kuinka paha paikka ne minulle olivatkaan.No enää en ruikuta kohtaloani päivittäin. Enkä välttämättä viikottainkaan.

Joskus se hiipii mieleen ja silloin annan itselleni luvan surra. Onneksi mies on ollut isona tukena huomattuaan kuinka asia minuun koski. Faktahan on että ne eivät tule koskaan katoamaan. Enää eivät onneksi ole kirkuvan punaisia. Pointsit siitä! Rasvailuja en ole harrastanut. Eipä ne auttaneet aiemminkaan. Alan pikkuhiljaa siis hyväksymään kohtaloni vaikka välillä ajattelenkin miten tulen kestämään itseni kanssa koko loppuelämän. Tuollaisina hetkinä palautan mieleeni kuinka paljon lasta haluttiinkaan ja oltiin valmiita mihin vaan jotta saisimme sen. Rakkaan pikku Mikaelin <3

Mies jaksaa vielä ymmärtää vaikka asia hänestä kovin turhamaiselta välillä tuntuukin.

Niinkuin hän sanoo: Olet nyt Mamma, sinun ei tarvitse hävetä sen tuomia muutoksia.

Läskit:

Noh…sanotaanko näin että…joopa joo. Okei, sivuprofiilissa ne alkaa pikkuhiljaa lähtemään mutta ikunen riesani on jenkkikset. Olivat jo ennen synnytystä. Ne tulevat ensimmäisenä ja lähtevät viimeisenä. Kirotut!

Löllömahasta tuskin koskaan pääsen eroon. Olen nähnyt monta muuten bodattua naista jotka ovat itkeskelleet kun masu osa pysyy.