Pelko.

Miten sen kanssa eletään?

 

Päivittelin kuulumisiani tuossa pari juttua sitten  ja lopussa mainitsin, että minua pelottaa. Ei minua vauvan saaminen tai se itse synnytyskään pelota (ainakaan vielä), vaan se, että jotain menee pieleen, niin että vauvaa ei tule tälläkään kertaa. 

 

Minua pelottaa niin, että en osaa nauttia raskaana olemisesta. Olen nyt raskausviikolla 17 ja maha alkaa jo ihan oikeasti näkyä. Kun anoppi maalailee tulevaisuuden kuvia siitä, kuinka vauva tekee sitä ja tätä, menee minun suuni tiukaksi viivaksi. Otsa rypistyy ja minä mietin vain, että jos kaikki menee hyvin. Kun minulta kysytään voiko raskaudesta kertoa jollekin, minä mietin heti onko henkilö sellainen, jolle voin mahdollisesti kertoa että pieleen meni. Ei tule vauvaa. 

 

Ei minun tarkoitukseni ole maalata piruja seinille (nyt on kyllä pakko keventää. Tuli kirjotusvirhe ja tuossa luki alunperin, että pieruja seinille! :D) mutta väistämättäkin olen puolustusvalmiudessa. Minun päänsisäisessä maailmassa minulla on kädet tiukasti naaman edessä suojaamassa iskua, jos sellainen on tullakseen. Olinpahan sitten ainakin varautunut, ei satu niin pahasti.

 

Mutta tämä tälläinen, entäs-jos-jokin-meneekin-pieleen -ajattelu on raskasta. Ja vielä raskaampaa on pitää ne ajatuksen loitolla ja hokea itselle, että ei siellä mitään vialla ole, ei ole, kaikki on hyvin. Minnepä se sieltä häviäisi? Koska järkevä puoli minussa tajuaa, että eihän noin voi ajatella. Höpö, höpö, ei mitään oikeasti olekaan vialla, koska ei siihen ole minkäälaista osviittaa. Mutta sitten kaikki väsymys ja tsemppaaminen käy ylivoimaiseksi ja epäilevät ajatukset saavat vallan. Ja minua harmittaa, että mietin vain kaikkea, mikä voisi mennä vikaan kun samalla voisin miettiä kaikkia, mikä on mennyt hyvin. Harmittaa, että en osaa nauttia raskaana olemisesta samalla tavalla kuin esimerkiksi Aatamin Rouva, joka on alusta asti ollut varma, että kaikki menee hyvin ja kertonut vauvasta avoimesti, ylpeydellä kaikille.

 

Olen tietysti kotipsykologisoinut tätä, kuinkas muutenkaan. Kai minun jonkinmoinen perususko siihen, että asiat menevät hyvin ja että elämä sujuu, on saanut kolauksen. Koska minä olen jo kokenut, että asiat voivat mennä vikaan ja isosti. Ja sitähän se elämä on, joka päivä voi sattua vaikka ja mitä, mutta ei elämää eletä niin koko ajan ajatellen. Muuten elämisestä ei tule oikein tule mitään. Mutta minäpä ajattelen. Ja siitä minä haluan eroon, tästä murehtimisesta. Nämä mun rypynalut jotuu varmasti siitä. Jos me tehdään useampi lapsi, olen minä tällä menoa lopulta aika kurttuinen akka! :D

 

Pelon ja epäilyn kanssa eletään päivä kerrallaan. Aika kai korjaa sen, että elämällä on jälleen luottoa minun silmissä. Odotelaan, että vauva alkaa potkia, koska sitten helpottaa varmasti. Minun vauvani ei potki vielä, tai jos potkiikin niin minä en sitä tunne ja tajua. Mutta sitten tiedän, että siellä se on! Ja sillon jalat jolla potkia! :)