hei, hei mitä kuuluu?
Kaikki on täällä hyvin, yleisesti ottaen oikeasti hienosti!
Mutta annan tässä kuitenkin otteen arjen realismia.
Aloitin aamun tunkemalla suurin piirtein henkeni hädässä kaapista löytämäni fazerin sinisen rippeet suuhun. Kun vähän niin kuin väsytti! Baby otti onneksi sen jälkeen huikan maitoa (rinnat huutivat siinä vaiheesssa jälleen hosiannaa, varaston tyhjennykselle oli jo todellinen tarve) ja jatkoi unia. Yritin palata takaisin hyvä-parempi-elämä raiteille, koska ei nämä raskauskilot taida suklaata syömällä sulaa. Menin siis keittämään joka aamuisen pikakaurapuuron mikrossa (jonka jo sujuvasti syön olosuhteista riippuen kylmänä. Ei kylmässä kaurapuurossa ole itseasiassa mitään vikaa :D). Koska en en koskaan mittaa hiutaleiden ja veden määrää, harvoin kokkailussa käytän mittoja, vaan menen tuo näyttää hyvältä määrältä -tuntumalla, eivät hiutale-vesisuhdanteet ja keittoajat osuneet aivan kohdalleen ja keitin puurot pitkin mikroa. Sitä liisteriä on muuten mahtavaa hinkata mikrosta, mikron lautaselta ja puurokulhosta. Noh, saapahan nämä arabian kulhot uuden kuvioinnin.
Kutsun kuviointia virkun kotiäidin aamu-unelmaksi.
Koska tätä väsymystä on ollut viime aikoina ilmassa, on tämä blogi muun muassa kärsinyt hyljätyn laitapuolen asemasta. Baby on itseasiassa melko helppo pakkaus, näin olen ymmärtänyt. Ei ole koliikkia tai muuta ja hän herää syömään 2-3 kertaa yössä eli saan nukkua kolmisen tuntia putkeen. Mutta, koska olen uni-ihminen, tarvitsen unta melko paljon, ja mielellään ilman minkäänlaisia keskeytyksiä, on aamuisin ollut sanoisinko pienehköä väsymystä ilmassa. Tänä aamuna aivan infernaalista. Mutta pikku hiljaa alkaa kehokin tottumaan, ja on onneksi lakannut nikottelemasta vastaan. Olen nimittäin reagoinut tähän unen vähyyteen kaikenmoisella ihottumalla, rokolla ja ryhelöllä, mikä sekin on minulla ominaista. Stressi ja väsymys näkyy minulla aina poikkeuksetta ihossa. Tällä kertaa onnekkaasti naamassa! Mutta nyt kun väsymys on kroonistunut, alkaa siis kroppakin olemaan sinut pätkissä nukkumisen kanssa.
Väsymys on osaltaan myös itse hankittua, sillä olen alkanut valvoa turhan myöhään illalla. Ottanut sitä kuuluisaa omaa aikaa. Menin eilen nukkumaan puoli kahdentoista aikoihin ja se on minulle aivan liian myöhään. Mutta väysymyksen aiheuttaja ovat myös nämä perhanan tissit! Minun piti herätä jo ennen viittä lypsämään näitä pirulaisia. Maitoa oli niin paljon, että itkuksi meinasi mennä. Suorastaan sattui, eikä Baby saa oikein kiinni sellaisesta kivimöhkäleestä jossa on päässä herne (niin täydeksi rinta oli paisunut). Joten ei auttanut muu kuin nousta ylös sängystä ja mennä aamulypsylle. Kun meiltä kotoa lähtivät lehmät navetasta, olin varma, etten enää aamulypsylle herää. Enpä olisi arvannut tätä.
Mutta näistä silmien ilmestyneistä kestovärjätyistä tummista pusseista huolimatta, olen tuosta muksusta niin älyttömän onnellinen. Ja nautin hänen kanssaan olemisesta ja hoitamisesta todella paljon. Se hämmästyttää minua. Niin paljon on minulle toitotettu pikkulapsivaiheen kamaluudesta, siitä kuinka raskasta se on, väsyttää ja kaikkea negatiivista.
Vauvan hoito väsyttää, selvä se, mutta on tämä myös aika ihanaa. Kun se on oma. Sillä sitä jaksaa. (ja lapsettomalla ravintolaillallisella) :)