Minä toivon
Nyt eletään jo uuden vuoden kolmatta päivää, mutten voi olla muistelematta edellistä vuotta 2013.
Vuosi 2012 oli nimittäin minulle vaikea, jos olen rehellinen niin ajoittain suorastaan helvetin vaikea. Joten seuraavaan vuoteen, eli tähän juuri kuluneeseen vuoteen tuli silloinkin ladattua. Keväällä minä jaksan valmistua, kirjoittaa sen gradun. Paperit pitää saada ja töitä. Jaksan järjestää ja hoitaa asioita. Piti uskoa siihen, että muksukin tulee sitten kun on tullakseen. Ja päättää mitä tehdään kotona sen iskältä jääneen maatilan kanssa. Sitä kun ollaan lain silmissä pehtoorisnaisia, ihan maanomistajia, vaikkei yhtään olisi halunnut.
Viime vuodesta piti tulla se minun rebound year, se vuosi jossa elämästä otetaan kiinni ja pysytään kyydissä.
Ja niin siinä onneksi kävikin, että gradu tuli valmiiksi ja sitä myötä se koko tutkinto. Olkoonkin, että se gradun tekeleen loppu on niin juosten kustu, mikä ei tietenkään enää vaivaa kaltaistani suorittajaa. Koska kiire oli hakea pätevänä niitä töitä, kevät alkoi olla jo niin pitkällä että opepaikat tulivat jo hakuun. Keski-Suomessa kielten opettajan töitä hakiessa on osattava ainakin neljää vierasta kieltä, seisottava samalla päällään ja jönglöörattava, jotta pääsee haastatteluun. Tai sitten on tunnettava oikeita ihmisiä tai läväytettävä eteen vuosien työkokemus. Täällä Jyväskylässä minä en ole vielä riittävästi kätellyt käsiä tai jutella kailottanut siten, että olisin jäänyt rehtorien mieleen, toisin kuin siellä kotikonnuilla. Sieltä sitä työkokemusta tarjottiin, ihan ilman haastatteluita tai mitään. Tule, tule nyt!
Niin ja siinä välissä pissailin vessassa sellaisia tuloksia, että valmistujaisissa oli mukana minun ja miehen tiimissä kolmaskin. Samalla varovaisesti arveltiin, etten olisi ensi kevääseen saakka töissä.
Sinne pohjanmaan maisemiin minä sitten lähdin töihin ja taas sillä ajatuksella että kunhan puoli vuotta jaksaa niin sitten pääsen takaisin oman kotiin Jyväskylään. Muutin taas kotikotiin samoihin neliöihin äidin ja sisarusten kanssa. And let me tell you, ei se ihan elämän nektaria ole näin niin kuin aikuisena ihmisenä asua lapsuudenkodissa puoli vuotta. Aviomies jäi Jyväskylään pitämään torppaa pystyssä, hänen insinöörin työnsä kun ovat täällä. Minä tein töitä; koululla ja kotona, kunnes lopulta pistettiin se maatila lopullisesti pakettiin. Tehtiin se viimeinen iso, konkreettinen päätös, jota oltiin vältelty siitä yhdestä maaliskuisesta päivästä lähtien. Hyväksyttiin, että asiat ovat muuttuneet. Viikonloppuisin esittelin viikolla kasvanutta mahaa miehelle.
Ja nyt minä olen tässä. Vuosi on vaihtunut ja nyt on äitiysloman toinen päivä. Olen meidän omassa kodissa Jyväskylässä. Ja maha on iso. Meinaa jopa olla kriisi, kun saisi nyt elää tätä omaa elämää täällä ihan rauhassa! Mitä minä päivät pitkät teen?
Mutta viime vuodesta tuli se rebound year. Sen minä nyt tajusin. Hyvin kotirouvamaisesti olin eilen ajamassa prismaan farmariautollamme ruokaostoksille ja yllättäen auton radiosta tuleva musiikki puhutteli ihan tajunnan räjäyttävällä tasolla:
Kuka riemun löytää, sen pitäköön
lipun salkoon nyt heti vetäköön
eläköön ei historia
vaan tulevaisuus
(Jonna Tervomaa, Minä Toivon)
Viime vuosi oli se rebound year. Minä toivon huomisen tulevan. Eläköön tulevaisuus, eläköön vuosi 2014! :)