Mutakakku

Tämä tapahtui perjantaina, hetikohta sen jälkeen kun kirjoitin täällä siitä itkuherkkyydestä.

 

Näin ystäviäni pitkästä aikaa täällä Jyväskylässä. Koska olen ollut töiden vuoksi pois kuvioista arkisin, eikä viikonloppuisinkaan juuri aikaa jäänyt miehen näkemiseltä kavereille, on kaverikiintiössä iso vaje. Meillä on täällä sellainen isompi sekalainen kaveriporukka, jossa on karkeasti ottaen miunsiun-ihmisten Savon siipi ja sitten meijjän pohjanmaalta tulleiden osasto.

 

Joka tapauksessa, takaisin nyt siihen perjantaihin. Wohoo, näen pitkästä aikaa näitä jyppilän kavereita! Päätän tuntia ennen lähtöä leipoa kakun, muta kakun. Näin pääsen eroon kaapissa vainoavasta suklaalevystä, mutta jaan kalorit nautinnon kavereiden kesken. Koska en ole nähnyt kavereita pitkään aikaan, tekee myös mieli mennä paikan päälle jokin pieni vieminen mukana tyyliin hei tyypit, kiva nähdä taas. Joten leipomaan.

Lähden kotoa. Kakku mukana rengasvuoassa. Check. Niin myös kassinyssäkkä, jossa on sekalaista palauteltavaa ja eteenpäin annettavaa tavaraa itse kullekin, niin ja tietysti on vielä tämä maha. Pääsen kunnialla perille, ovelle. Painan ovikelloa, ovi auki, pakitan sisään pikkueteiseen, vedän oven kiinni ja käännyn ympäri. Kakku on vasemmassa kädessäni (kyllä, tiedät mitä on tulossa) ja noin vain oikea käteni vetäiseen kaakuvuoan lukituksen auki siten, että rengasosa lähtee irti ja nanosekunnissa tästä epätasapainosta pelkän pohjan päälle jäänyt mutakakku kiepsahtaa ympäri ja laskeutuu keskelle eteisen kynnystä.

Ja minua, minua ärsyttää aivan älyttömästi. Meinaa jopa se kuuluisa v****minen iskeä päälle, olkoon koko hemmetin kakku! Mutta sitten alkaa yhtäkkiä silmät vettyä ja mitä tekevät nämä minun kaverin ketaleeni. Nauravat! Nauravat kippurassa lattialla, eteisessä, kuka missäkin. Seison siinä jähmettyneenä, vieläkin epäuskoisena siitä, että se fucking kakku on siellä kahden koiran talouden lattialla ylösalaisin, ja tunnustan surkeasti ääneen, että nyt vielä alkaa itkettämäänkin. Ja niinhän niitä hemmettiläisiä naurattaa entistä enemmän! Kaverini Neiti P, itsekin tämän raskaustilan viimeisen viiden kuukauden sisällä kokeneena, kiirehtii paikalle, nostaa kakun ja sanoo minulle (todella leveällä hymyllä, suorastaan pidätetyllä naurun tyrskellä keskellä) ”kato, kyllä tämän voi vielä syödä, älä itke.”

 

Noh, kakku syötiin sitten lopulta, koska koirataloudessa oli juuri ehditty imuroimaan, koska vieraita. Imuroitiin sitten muuten toiseenkin kertaa, koska aika paljon mutakakkua eteisessä. Eikä koko juttu olisi ollut kuulema yhtään, ei yhtään, niin hauska ellei minua olisi vielä siinä isoine mahoineni alkanut itkettämäänkin ja ellen sitä olisi niin surkuhupaisesti siinä tuonut ilmi. Siellä se Aatamin Rouvakin nauroi niin, että vauva hytkyi sylissä, ja pirulainen oli vielä puolitoista kuukautta sitten raskaana!

 

Okei, onneksi osaan itsekin nauraa itselleni, ja osasin sen onneksi jopa vielä tulloin, koska olihan tilanne mitä suurimissa määrin surkuhupaisa. :D Olipahan myös grand entry näin pitkän tauon kunniaksi.Illan ilmaiset huumorit tarjosi raskaushormonit.

 

Oh, mutta on ne ystävät elämän suola (vaikka nauravatkin sulle melkein maassa kierien, eivätkä edes vasta raskaana olleet saa myötätunnosta pidettyä huulenpieliään aisoissa). :)

 

 

p.s. ja nyt näin päin. En saa unta illalla. Can’t believe.