Kävin eilen neuvolassa, ja tietysti kysäsisin siellä neuvolaterkalta, että mitähän nämä mun jännät fiilikset tuolla mahassa on. (minunkin tekee niiiin mieleni kirjoittaa neuvolantäti, mutta olen päättänyt taistella tätä vastaan, koska ihan aikuinen ihminen, ammattilainen se mulle on. Ei mulle tarvitse terkkaa vielä täditellä. Se mun on tosin vielä niin täti, tosi kiva täti.)
Olin jo googletellut (tottakai!) harjoitussupistuksista, sillä kokematon pääni muisteli, kiitos opassulkeiden, näiden mahafiiliksien voivan olla niitä, niitä harjoitussupistuksia! Harjoitussupistuksille ominaista on ilmeisesti se mahan pinnan selkeä kovettuminen tai kiristyminen, joka ei sitten varsinaisesti kuitenkaan yleensä tunnu miltään, ainakaan kivuliaalta. Joo, sellasia ne on, terkkakin myönteli. No, mitä nämä mun sitten on? Nämä jutut, jotka selvästi tuntuvat tuolla aivan alhaisessa alavatsassa, aivan siedettävästi tosin. Ne on sitten niitä supistuksia. Ilman sitä harjoitusta, tuumii terkka. Ei helvetissä, teki mieleni sanoa. Nyt jo?
Nyt ymmärrän, miksi supistuksia kutsutaan myös synnytyspoltoiksi. Koska tunne on todellakin sellainen poltteleva, ei sitä voi oikein paremmin kuvailla. Polttelu tuntuu ehkä siltä, kuin joku pikkupolttolampulla lämmittelisi tuota aivan alavatsaa. Nautinnollisen kuuloista, eikö? 😀 Minulla poltot ovat ihan sellaisia lieviä, mutta osaan jo kuvitella, miten ne voivat saada lisää intensiteettiä. Sen aaltomaisuudenkin ymmärrätää, koska siltä se poltteen tunteen eteneminen tuntuu; vahvuus ja sijainti vaihtelevat luoden tunteen aaltomaisesta vaihtelusta.
Mutta niitä ne siis nyt on. Supistuksia, se on uskottava. Harjoitussupistuksiin uskoin kyllä ihan autuaasti, mutta ettäkö ihan niitä oikeita, se tuntui jo vähän hurjalta. Olen asettanut ajatukseni ja odotukseni siten, että pikkumimmi ei synny tammikuussa. Ensisynnyttäjänä huokailen ja kieriskelen mahan kanssa kuitenkin yli lasketunajan ennen kuin mitään, niin absoluuttisen yhtään mitään tapahtuu. Jotain on kuitenkin jo tapahtunut, näin totesi terkkakin kun pötköttelin pedillä ja hän tunnusteli tiluksien tilannetta tuolla alakerran puolella. Kai sitä pehmennytään jo sieltäkin, tai mitä ikinä asiaan kuuluvaa nyt pitääkin tapahtua. Ihan on normaalia, että alkaa tuntua, terkka kertoili, koska menossa on 37 raskausviikko, jonka jälkeen babyt katsotaan paperilla olevan jo kypsiä.
Koska supistuksia on tullut 2-3 päivän välein, olemme minä (ja mieskin lopulta) tajunneet, että ihan vielä ei tarvitse synnärille lähteä. Tämä käy minulle vallan mainiosti ja yritänkin kovasti hieroa babyn kanssa diiliä siitä, että hän ei lähtisi tulemaan ennen ensi viikkoa, vaikka onkin jo siellä pää edellä ja kuulema syvällä lantiossa. Tämä koska ystäväni lapsen, pikku Hattaran, ristijäiset ovat tulevana sunnuntaina siellä pohjanmaalla, mistä me, minä ja mies, sekä hattaran vanhemmat olemme kotoisin. Mies jo vähän tuskasteli, että voidaanko lähteä, katsos, kahden tunnin ajomatka. Entäs jos minä alan synnyttämään! Nääh, en minä mitään synnytä, ainakaan vielä. Höpönhöpön. Sinne mennään, vaunut ovat siellä jemmassa, muutama muukin juttu pitää sieltä napata tulevalle juniorille mukaan. Tulevana maanantaina olisi vielä imetysvalmennuskin, sielläkin olisi kiva käydä ennen kuin show time on päällä. Ja vaikka synnytys lähtisikin käyntiin, kestää kohdunkaulan lyhenemiset ynnä muut räppänien aukenemiset eka kertalaisella niin kauan, että ehditään ajaa pohjanmaalle ja takaisin tarvittaessa useampaan kertaan. Ei tässä kuulkaa vielä ketään synnytetä, ainakaan tässä huushollissa.
Nämä eivät ole niitä kuuluisia viimeisiä sanoja.
