Mutakakku

Tämä tapahtui perjantaina, hetikohta sen jälkeen kun kirjoitin täällä siitä itkuherkkyydestä.

 

Näin ystäviäni pitkästä aikaa täällä Jyväskylässä. Koska olen ollut töiden vuoksi pois kuvioista arkisin, eikä viikonloppuisinkaan juuri aikaa jäänyt miehen näkemiseltä kavereille, on kaverikiintiössä iso vaje. Meillä on täällä sellainen isompi sekalainen kaveriporukka, jossa on karkeasti ottaen miunsiun-ihmisten Savon siipi ja sitten meijjän pohjanmaalta tulleiden osasto.

 

Joka tapauksessa, takaisin nyt siihen perjantaihin. Wohoo, näen pitkästä aikaa näitä jyppilän kavereita! Päätän tuntia ennen lähtöä leipoa kakun, muta kakun. Näin pääsen eroon kaapissa vainoavasta suklaalevystä, mutta jaan kalorit nautinnon kavereiden kesken. Koska en ole nähnyt kavereita pitkään aikaan, tekee myös mieli mennä paikan päälle jokin pieni vieminen mukana tyyliin hei tyypit, kiva nähdä taas. Joten leipomaan.

Lähden kotoa. Kakku mukana rengasvuoassa. Check. Niin myös kassinyssäkkä, jossa on sekalaista palauteltavaa ja eteenpäin annettavaa tavaraa itse kullekin, niin ja tietysti on vielä tämä maha. Pääsen kunnialla perille, ovelle. Painan ovikelloa, ovi auki, pakitan sisään pikkueteiseen, vedän oven kiinni ja käännyn ympäri. Kakku on vasemmassa kädessäni (kyllä, tiedät mitä on tulossa) ja noin vain oikea käteni vetäiseen kaakuvuoan lukituksen auki siten, että rengasosa lähtee irti ja nanosekunnissa tästä epätasapainosta pelkän pohjan päälle jäänyt mutakakku kiepsahtaa ympäri ja laskeutuu keskelle eteisen kynnystä.

Ja minua, minua ärsyttää aivan älyttömästi. Meinaa jopa se kuuluisa v****minen iskeä päälle, olkoon koko hemmetin kakku! Mutta sitten alkaa yhtäkkiä silmät vettyä ja mitä tekevät nämä minun kaverin ketaleeni. Nauravat! Nauravat kippurassa lattialla, eteisessä, kuka missäkin. Seison siinä jähmettyneenä, vieläkin epäuskoisena siitä, että se fucking kakku on siellä kahden koiran talouden lattialla ylösalaisin, ja tunnustan surkeasti ääneen, että nyt vielä alkaa itkettämäänkin. Ja niinhän niitä hemmettiläisiä naurattaa entistä enemmän! Kaverini Neiti P, itsekin tämän raskaustilan viimeisen viiden kuukauden sisällä kokeneena, kiirehtii paikalle, nostaa kakun ja sanoo minulle (todella leveällä hymyllä, suorastaan pidätetyllä naurun tyrskellä keskellä) ”kato, kyllä tämän voi vielä syödä, älä itke.

 

Noh, kakku syötiin sitten lopulta, koska koirataloudessa oli juuri ehditty imuroimaan, koska vieraita. Imuroitiin sitten muuten toiseenkin kertaa, koska aika paljon mutakakkua eteisessä. Eikä koko juttu olisi ollut kuulema yhtään, ei yhtään, niin hauska ellei minua olisi vielä siinä isoine mahoineni alkanut itkettämäänkin ja ellen sitä olisi niin surkuhupaisesti siinä tuonut ilmi. Siellä se Aatamin Rouvakin nauroi niin, että vauva hytkyi sylissä, ja pirulainen oli vielä puolitoista kuukautta sitten raskaana!

 

Okei, onneksi osaan itsekin nauraa itselleni, ja osasin sen onneksi jopa vielä tulloin, koska olihan tilanne mitä suurimissa määrin surkuhupaisa. 😀 Olipahan myös grand entry näin pitkän tauon kunniaksi.Illan ilmaiset huumorit tarjosi raskaushormonit.

 

Oh, mutta on ne ystävät elämän suola (vaikka nauravatkin sulle melkein maassa kierien, eivätkä edes vasta raskaana olleet saa myötätunnosta pidettyä huulenpieliään aisoissa). 🙂

 

 

p.s. ja nyt näin päin. En saa unta illalla. Can’t believe.

 

Suhteet Ystävät ja perhe

Tunteita ja tuoksuja

Jos minun pitäisi tiivistää tätä raskauskokemusta näin monisanaisena henkilönä, käyttäisin kyllä tuota jenkkiläisen saippuaoopperan nimeä. Okei, lisäisin kolmanneksi vielä jotain ruokaan viittaavaa, vaikka makuja, mutta ykkösenä tuli heti alkuun varmaan nuo tuoksut.

En ole varsinaisesti allerginen millekään, mutta hieman tuoksuherkkä. En pysy itse käyttämään hajuvesiä, ellen sitten halua räjäyttää päänisisäisiä synapseja miljooniksi palasiksi. Toisista ihmisistä huomaan kyllä, jos aamulla on otettu pikku pulahdus Calvin Kleinin, Chanelin tai jonkun muun hajumogulin putelissa. Tähän väliin pitää sanoa, että oma äitini on aivan mahdoton (kuuluu käyttömäärissä kategoriaan minä haukon autossa sivuikkunan kautta happea) käyttämään hajuvesiä ja vessan kaapista löytyy vaikka minkälaista tuoksua. Minulla on tuo nivean deodorantti.

calvin_klein.jpg

Rakas vihamieheni. Monet kerrat lentokentältäkin äidille kiikutettu. *

 

Tässä raskauden aikana, varsinkin alusta tuohon keskivaiheille, pääsin tuoksuttelukyvyissäni tasolle vainukoira. Koulullakin olin aivan varma siitä, ketkä teineistä olivat käyneet ottamassa happea nikotiinisuodattimen kautta. Samalla diagnosoin vaatteiden tuoksusta muutaman oppilaan kotiin vähintäänkin vakavia ilmanvaihto-ongelmia. Kerran kotona ollessa siivottiin miehen kanssa keittiötä ja hän pyyhki työtasoja luuttu kädessään. Totesin pienen matkan päästä, että luuttu vaatii ehdotonta uusimista, sen verran paha löyhkä siitä lähti. Mies oli samaa mieltä, sen jälkeen kun hän oli käyttänyt omassa kädessään olevaa rättiä aivan nenänsä edessä.

 

Tämä tunnepuoli on sitten sellainen, että se on saanut aivan uusia ulottuvuuksia näin loppua kohden. Aivojen järjellinen puoli on vasta hiljaisesti rykimässä kurkkuaan, harkitsemassa suunsa avaamista ja sanomista, että eihän tässä nyt mitään, ei tarvitse itkeä, kun alahuuli jo väpättää kovasti ja silmät ovat aivan vetiset.  Ja itkuhan tulee mitä loogisimmista asioista, minkä havainnollistan esimerkissä yksi.

Esimerkki yksi.

Käytiin miehen kanssa kaupassa ja astuttiin pohjakerroksessa olevasta autohallista hissiin. Hissi on hieman vanhempaa mallia, esimerkiksi kynnys on sellainen jännä, pomppivan hytkyvä. Jos siihen astuu koko hissi hieman heilahtaa. Me olemme menossa siis hissiin, minä edellä, mies perässä. Mies kantaa kaikkia ostoksia. Ja kun minä astun hissin kyytiin, koko hissi heiluu, siis aivan älyttömästi! Ja sittenhän sitä itketään, että, että kun minä olen niin lihava, että tämä hissikin jo heiluu. Olenpa minä lihonut.

Tämän painojutun kohdalla olen jo kertaalleen päättänyt olla sinut, mutta tuo hissi oli ratkaiseva tippa meressä. Sitä painoa tuli sitten vatvottua. Esimerkkejä on monia muitakin, mies kysyi jo yhtenä päivänä, mihin huumorintajuni on oikein kadonnut. Minä siinä silloisessa mielentilassani sitten sihisin ja suhisin sekä samalla osoitin mielestäni itsestäänselvyyttä eli mahaa ja melko pontevasti totesin, että tuonne. Tuonne se huumorintaju on kadonnut!

Mies parka. Yhtenä päivänä se jo sanoi, että älä ala itkeä. Tai tarkemmin sanottuna pillittää, joka kyllä poisti vedet silmistä, mutta samalla aiheutti sisäistä kipinöintiä, mutta ehdin imaista kitkerähköt kommenttini takaisin sisään.

 

volcano.jpg

Niin cliché, mutta niin totta.**

 

Ehtottomasti parasta on ollut tämä makumaailma. Kaikki ruuat, ja niiden maut ovat olleet vahvempia. Lempiruokaskaalani on edennyt seuraavasti; oh, appelsiinimehu, ah jälkiuuniruisleipä. (okei, jo riittää) No, mutta onpas tämä hedelmäpommi jogurtti h y v ä ä ! (kunnes alkoi aivan yhtäkkiä, noin kolmen kilon jälkeen, maistua maalta, mullalta, homeelta). Nakkikeitto! Naikkikeitto on maailman parasta ruokaa! Miten en ole ennen tajunnut, että se on näin hyvää! (no joo, ei ole enää). Mutta kappas, punajuuret. Etikkapunajuuret, aijai että on hyvä! Jokainen ruoka oli hyvää sen oman aikansa, ja tuona aikana sitä yhtä ja ainoaa olisi voinut syödä vaikka kuinka paljon, kunnes yhtäkkiä koko ruoka menetti hohtonsa.

 

Nykyisessä olotilassa dominoivin tunnetila on pieni jatkuva väsymys, kehitteillä on pieni sokerikoukku, kyynelkanavat ovat kuitenkin kuivat. Ainakin tällä hetkellä. Näillä mennään, LA (alan jargonia) on tasan 31 päivän päästä.

wp_20140110_0161.jpg

Pallo ja pallon kaverit.

(+ monsteri käsi :D, pahoittelen)

 

 

 

 

 

*http://www.fragrancex.com/products/_cid_perfume-am-lid_e-am-pid_61072w__products.html

**http://www.telegraph.co.uk/earth/earthpicturegalleries/7732922/Spectacular-pictures-of-the-volcano-in-Iceland-erupting.html

 

Hyvinvointi Mieli