Väsynyttä huomenta

Tiesittekö, että ylen aamu-tv alkaa sillä, että ne kaikki toimittajat, niin se uutistenlukija kuin se meteorologikin kokoontuvat siihen ohjelman aluksi juttusille ja että aamu-tv alkaa vasta puoli seitsemältä. Minä tiedän, koska kello viiden vessareissu koitui kohtalokseni, enkä saanut enää unta.

 

Minun maailmankirjoissa tämä on lähes uskomatonta. Kun luin raskausoppaista siitä, kuinka loppuvaiheessa äiti heräilee öisin, eikä nukkuminen ota onnistuakseen, tuhahtelin itsekseni. Noin ei minulle ainakaan käy. Minä olen niin hyvä uninen, nukkuminen onnistuu melkein paikassa kuin paikassa. Pienenä nukuin päiväunia esimerkiksi kaivurin kyydissä, ulkona petäjän juurella ja navetalla heinäkasass. Minähän en kesken unien heräile ja sitten kun saan töiden aamuheräämisiltä nukkua käytän tilaisuuden varmasti hyödykseni, ajattelin syksyllä.

 

Täällä sitä nyt jukolauta sitten ollaan, kolmatta tuntia hereillä eikä kello ole edes sitä seitsemää. Ja nyt pitäisi nukkua, sitä ovat kaikki kokeneet mammat kehottaneet tekemään. Voi siinä äitiysloman alussa nuku, kun sulla ei ole toista lasta herättämässä! Joo, näin täällä saakeli vie nukutaan, ja ei, olo ei ole pirteä. Väsyttää ihan hemmetisti, muttei nukuta. Ja minä olen väsymyskiukkuilija (kuka ei olisi?)

 

Mutta mitä ihmettä ne ihmiset, jotka heräävät aamuisin neljän, viiden aikoihin ihan omasta vapaastatahdostaan tekevät? Minä luovuin sängyssä makaamisesta tunnin kuluttua ja menin olohuoneeseen zenmäisesti (väsymyskiukussani) venyttelemään ja aloittamaan päiväni fitnessflow-hyväolo-lifestyle -lehtien ohjeiden mukaisesti, vaikka kyllä tästä fyysisestä olotilasta on flow kaukana. Nyt taidan lähteä tekemään miehelle aamupalaa, se lucky bastard painoi juuri kännykän torkkua.

 

Kai tämä on joku hormonijuttu. En tiedä liittyiskö tämä siihen, että mulla oli ehkä harjoitussupistuksia eilen kun menin nukkumaan ihan hyvän tovin ajan. Tai sitten tuolla mahassa on meneillään vain jotain muuta, josta mulla ei taas vaiheeksi ole mitään hemmetin käsitystä. Go figure.

 

Luonto 1, minä 0.

 

 

Hyvinvointi Hyvä olo

Minä toivon

Nyt eletään jo uuden vuoden kolmatta päivää, mutten voi olla muistelematta edellistä vuotta 2013.

Vuosi 2012 oli nimittäin minulle vaikea, jos olen rehellinen niin ajoittain suorastaan helvetin vaikea. Joten seuraavaan vuoteen, eli tähän juuri kuluneeseen vuoteen tuli silloinkin ladattua. Keväällä minä jaksan valmistua, kirjoittaa sen gradun. Paperit pitää saada ja töitä. Jaksan järjestää ja hoitaa asioita. Piti uskoa siihen, että muksukin tulee sitten kun on tullakseen. Ja päättää mitä tehdään kotona sen iskältä jääneen maatilan kanssa. Sitä kun ollaan lain silmissä pehtoorisnaisia, ihan maanomistajia, vaikkei yhtään olisi halunnut.

 

Viime vuodesta piti tulla se minun rebound year, se vuosi jossa elämästä otetaan kiinni ja pysytään kyydissä.

 

Ja niin siinä onneksi kävikin, että gradu tuli valmiiksi ja sitä myötä se koko tutkinto. Olkoonkin, että se gradun tekeleen loppu on niin juosten kustu, mikä ei tietenkään enää vaivaa kaltaistani suorittajaa. Koska kiire oli hakea pätevänä niitä töitä, kevät alkoi olla jo niin pitkällä että opepaikat tulivat jo hakuun. Keski-Suomessa kielten opettajan töitä hakiessa on osattava ainakin neljää vierasta kieltä, seisottava samalla päällään ja jönglöörattava, jotta pääsee haastatteluun. Tai sitten on tunnettava oikeita ihmisiä tai läväytettävä eteen vuosien työkokemus. Täällä Jyväskylässä minä en ole vielä riittävästi kätellyt käsiä tai jutella kailottanut siten, että olisin jäänyt rehtorien mieleen, toisin kuin siellä kotikonnuilla. Sieltä sitä työkokemusta tarjottiin, ihan ilman haastatteluita tai mitään. Tule, tule nyt!

Niin ja siinä välissä pissailin vessassa sellaisia tuloksia, että valmistujaisissa oli mukana minun ja miehen tiimissä kolmaskin. Samalla varovaisesti arveltiin, etten olisi ensi kevääseen saakka töissä.

Sinne pohjanmaan maisemiin minä sitten lähdin töihin ja taas sillä ajatuksella että kunhan puoli vuotta jaksaa niin sitten pääsen takaisin oman kotiin Jyväskylään. Muutin taas kotikotiin samoihin neliöihin äidin ja sisarusten kanssa. And let me tell you, ei se ihan elämän nektaria ole näin niin kuin aikuisena ihmisenä asua lapsuudenkodissa puoli vuotta. Aviomies jäi Jyväskylään pitämään torppaa pystyssä, hänen insinöörin työnsä kun ovat täällä. Minä tein töitä; koululla ja kotona, kunnes lopulta pistettiin se maatila lopullisesti pakettiin. Tehtiin se viimeinen iso, konkreettinen päätös, jota oltiin vältelty siitä yhdestä maaliskuisesta päivästä lähtien. Hyväksyttiin, että asiat ovat muuttuneet. Viikonloppuisin esittelin viikolla kasvanutta mahaa miehelle.

 

Ja nyt minä olen tässä. Vuosi on vaihtunut ja nyt on äitiysloman toinen päivä. Olen meidän omassa kodissa Jyväskylässä. Ja maha on iso. Meinaa jopa olla kriisi, kun saisi nyt elää tätä omaa elämää täällä ihan rauhassa! Mitä minä päivät pitkät teen?

 

Mutta viime vuodesta tuli se rebound year. Sen minä nyt tajusin. Hyvin kotirouvamaisesti olin eilen ajamassa prismaan farmariautollamme ruokaostoksille ja yllättäen auton radiosta tuleva musiikki puhutteli ihan tajunnan räjäyttävällä tasolla:

 

Kuka riemun löytää, sen pitäköön

lipun salkoon nyt heti vetäköön

eläköön ei historia

vaan tulevaisuus

(Jonna Tervomaa, Minä Toivon)

 

Viime vuosi oli se rebound year. Minä toivon huomisen tulevan. Eläköön tulevaisuus, eläköön vuosi 2014! 🙂

Suhteet Oma elämä