Kävin viime perjantaina rakenneultrassa. Ja nimenomaan yksikössä, sillä Insinöörimiehen firma kustansi neljän päivän ulkomaanmatkan kaikille työntekijöilleen. Mies oli siis menossa kohti Istanbulia, minä kohti Gravidaa.

Ja olipas se reissu. Koska olin ensinnäkin heittänyt neuvolakorttini roskiin. Juu-u, sen väärän kortin. Ei kovin yllättävää minulta. Minulla oli nimittäin vielä kaksi neuvolakorttia, ensimmäinen siitä kesken menneestä raskaudesta. Joten koko reissu alkoi sillä, että jonotin aivan zenmäistä kärsivällisyyttä osoittaen terveyskeskuksen ilmoittautumisluukulle 25 minuuttia, jotta sain 10 sekunnissa minulle jätetyn uuden neuvolakortin.

Mitä tästä seurasi? Kiire. Ei riittänyt, että lähti kotoa kokonaiset 45 minuuttia  aikaisemmin koko reissulle. Jyväskylän keskussairaalassa on vähän remonttia ja käsittääkseni tästä remontista johtuen Gravidalle joutuu kiertämään ihan helkutin kaukaa. Eli ensin auto parkkihalliin. Check. Parkkilippu talteen. Check. Ja älytöntä ravia kohti äitiyspoliklinikkaa. Tarkoituksena oli olla tavoista poiketen ajoissa ultrassa, jotta lentokentällä uutisia odottava mies ehtisi saada viestin ennen kuin lento lähtee kello 13.05. Niin ja sanoinko jo, että ultra-aika oli 12.45. Ja olen myöhässä.

Joten ei auta muu kuin lähteä pinkomaan juoksu jalkaa paikalle, matkan varrella on vielä muuten ylämäkikin. Huikeasta urheilusuorituksestani johtuen puuskutin vain viisi minuuttia myöhässä oikeassa paikassa ilmoittautumistiskillä. Ei ole tuo aerobinen suorituskyky ihan samaa luokkaa kuin ennen.. Oli kuulema kuulunut tämä minun pienoinen hengästyminen toisen kätilönkin huoneeseen, näin sain ultran aikana kuulla! 😀

No mutta, sitten itse asiaan. Vähän oli rauhaton olo, kun olin niin kiireellä paikan päälle tullut. Alku meni rauhoittuessa. Ehkä siitä johtui, että ultraus ei ensin iskenyt kovasti tunnepuolelle. Todella kiva kätilö ultrasi ja totesi, että meidän murumussukalta ei oikein löydy palleja, vaikka kuinka etsitään. Meidän vauva on tyttö! 🙂 Äkkiä viesti miehelle!

Ultraan käytettiin hyvin aikaa ja kätilö katseli tarkasti, onko vauva kehittynyt kuten kuuluukin. Tämä antoi myös minulle kovasti mielen rauhaa, kun ultraamiseen selkeästi paneuduttiin ajalla ja ammattitaidolla. Kätilö pyysi paikalle myös toisen kätilön tarkistamaan pernan hieman kummastuttavaa muotoa (tällöin sain tiedon kevyen hengitykseni kuuluneen viereiseen huoneeseen saakka). Perna oli kuitenkin onneksi aivan normaali. Meidän vauva on terve tyttö!

Vauva oli paljon pää alaspäin niin, että kasvot eivät oikein erottuneet. Kasvokuvaa tulevalle isille metsästäen, kätilö odotteli kärsivällisesti vauvan pyörähtämistä parempaan asentoon. Samalla näkyisi kasvojenkin kehitys paremmin. Ja sitten vauva pyörähti ja ruudulta näkyi aivan selvästi pieni nenä, hieman auki oleva suu, otsa ja silmät.

Ja silloin minulla repesi. Minä itkin. Itkin niin, että kätilö antoi paperia. Vauva näyttikin yhtäkkiä niin ihmiseltä. Meidän pieneltä ihmiseltä. Sain pidettyä silmät juuri ja juuri kuivina vaatteiden pukemisen ja lopettelujen ajan ja heti kun pääsin ulos itkin lisää. Olinkin jännittänyt ultraan menemistä paljon enemmän, mitä olin etukäteen antanut itseni uskoa. Itkin ja ikävoin miestä, kävelin parkkihallille ja vielä melkein puoli tuntia myöhemmin istuin autossa ja itkin. Tuntui ettei koko touhusta tule loppua. Ja samalla olo oli niin helpottunut, tuntui että keho niin tarvitsi sitä itkemistäkin.

Minä olen ihan oikeasti raskaana.