Ruumiintoimintojen päivitys, osa kolme.

Juhannus on mennyt mukavasti, vaikka alku olikin hätkähdyttävä. Torstaiaamuna minusta tuli verta. Säikähtäminenhän siitä seurasi. Kävin terveyskeskuksessa, jossa en kyllä tullut hullua hurskaammaksi. Minä, joka joudun kummasti nieleskelemään huonoa oloa kun näen ihmisten ihonalaista elämää, olisin osannut antaa samanlaiset ympäripyöreät toteamukset ehkä, ehkä ei. Veren tulo loppui kuitenkin yhtä yllättäen kuin alkoikin.

Olo on edelleenkin raskauteen viittaava. Syön kuin ravitallin ykköstykki, vaikka juoksut ovat olleet hyvin vähissä. (Paitsi öisin vessaan.) Ja kun kulutus ei pysy tahdissa mukana, tapahtuu täysin epälooginen ilmiö eli vatsanympäryksen selkeä pyöristyminen. Tätä mikään-ei-riitä -syömistä ennen, sen aikana ja toisinaan myös sen jälkeen poden epämääräistä huonoa oloa. Ja huonon olon väistyttä muuten vain epämääräisen kummallista oloa. Valioon voisin jo ottaa yhteyttä oman tuotantoyksikön perustamisen tiimoilta.

Mutta, mutta. Hormonit, those evil bitches, ovat sitkeitä tapauksia ja voivat vaikuttaa vaikka syytä ei enää olisi. Maanantaina menen ostamaan mielenrauhaa yksityiselle. Koska pahinta on epätietoisuus.

Tänään aamupalapöydässä yritin tunkea paahtoleipää suuhun samalla kun yökötti sekä peitellä huonoa oloni, jotta olisi-ne-lapsenlapset-niin-ihania -anoppi ei tulisi epäluuloiseksi. Jo se on perkele, jos se oli turhaa.

Juhannus on silti ollut hyvä! Minä olen syönyt.

Hyvää keskikesän juhlaa teille kaikille! 🙂