Edellinen kirjoitus sai pienen tauon jälkeen taas minut oikeasti ajattelemaan, mitä sitä sattuikaan. Ja hyvä niin, nimittäin kuulun varmasti maailman kärkikastiin asioiden pullottajana, saan aina hyvät ja kuohuvat tunnesimat aikaan ihan vaan napsauttamalla suun kiinni oli vappu eli ei. Kuulun varmasti myös mitalisijoille työnnän-tämän-asian-mieleni-perukoille-enkä- ajattele-sitä kategoriassa.

Mutta hymyilemisessä minä olen hyvä! Hymyily on helppoa! Ja paljon minä puhunkin, kovaan ääneenkin vielä (sanon aina ettei tämä huutamista ole, puhun vain niin, että kaikki kuulevat). Mutta en niistä tärkeistä jutuista. Vaikka ehkä pitäisi.

Joten jopa minä tulin siihen tulokseen, että keskenmeno voisi olla sellanen juttu, jonka voisi siirtää sinne puhuttavien asioiden listalle niiden pullotettavien sijaan. Olkoonkin, että olisin varmasti saanut hyvää vuosikertaa aikaiseksi.

Ja siis sellainen, josta voisi oikeasti purkaa sitä raivoa, vihaa, surua, ärsytystä siitä, että olimmekin kertoneet raskaudesta muutamille, sitä olisin-kyllä-pärjännyt-ilman-tätä-kokemusta -tunnetta. Perkeeleen paskahormonit, kun vaikutatte vielä, vaikka mikään ei kasva! Mutta myös sitä helpotuksen tunnetta, että vihdoinkin on selvää, että vauvaa ei tule. Ei tarvitse meloa siinä eipäs juupas meressä, eikä tarvitse niiden muutamien raskaudesta tietävien kanssa yrittää olla positiivinen ja pitää yllä eihän-sitä-tiedä -henkeä. Kun minä tiesin jollain tapaa. Ehkä se minun tietäminen tuli esiin siinä lähes järjettömässä huolestumisessa, ahdistumisena, joka kulminoitui hurjasti muun muassa blogin perustamisena. Väylänä ehkä väläytellä näistä asioista.

Jos minun pitäisi kuvailla sen raskauspätkän tunteita, sanoisin olleeni huolestunut, väsynyt, surullinen, väsynyt, varovainen, väsynyt, mutta kuitenkin siis koko hommasta tosi innostunut.  Ai niin, mainitsinko jo, että olo oli äärimmäisen väsynyt. Ja uskon sen johtuvan raskauden lisäksi myös aikaisemmin kuluneesta ajasta, siitä minkälainen viime vuosi minulla oli. Siitä, että keho osoitti, että siihen tarvitaan toipumista; lepoa, nukkumista.

Sinä päivänä, kun lääkäristä vihdoin soitetttiin ja kerrottiin lopullisesti, että nyt ei ole ihan normimeininki siellä kohdun huudeilla,  olin juuri saanut kelalta tuntuvan opintotuen takaisinperintälaskun (todellinen ja takuuvarma mielialan nostattaja) ja puhelun jälkeen huomasin hukanneeni uusimmat gradutekstini, jotka olin kirjoittanut vaikeasta asiasta, hävinneen. Voi jee. Myös iskän kuoleman vuosipäivä (siis voiko noin sanoa, kuoleman vuosipäivä) oli aivan lähellä. Niin kyllä silloin vähän hymyily rakoili hymyilijöistä parhaimmallakin.

Mutta tämä oli edelleenkin vain elämäni toiseksi paskin päivä. Aivan kaikessahan on aina joitan positiivista, vain toiseksi paskin päivä. Paskin päivä oli siis se, kun äiti lopulta soitti minulle kahdensadan kilometrin päähän puolita öin ja kysyi hädissään, tiedänkö minä missä iskä on. Kun lähdin ajamaan kotiin, kun etsittiin iskää, löydettiin, tajuttiin se onnettomuus ja se että iskää ei enää ole. Sen hyväksymisessä aika on sitten mennytkin.

Joten tunteita riitti enemmän kun niitä olisi halunnut tuntea. Ja kuinka paljon yksi ihminen voikaa itkeä. (ihan by the way, itkeminen muuten janottaa, ihan loogista kyllä). Se vauva oli sitten supersuperhyvä juttu, se alkoi ehkä merkitsemään vähän liikaakin. Näen sen nyt niin, että tunteet ylipäätän ja se vauvan haluaminen on jotenkin tasaantuneet. Nyt tuntuu siltä, että valmistukin oikeasti, ei mennä konkurssiin, ollaan eletty tämä vaikea vuosi, gradu ei olekaan elämää suurempi (siis kuka ois uskonu, että kasa paperia ja sanoja ei olekaan greater than life), ja minä jaksan taas elämää. Ehkäpä se keskenmeno johtui siitä, että en vaan tunteellisesti ollut valmis. Tai siis, että niitä oli niin vaan paljon, ja ne oli vielä tuolla pullossa, hyllyllä. Tuo vuoden kuluminen umpeen iskän lähdöstä oli vähän sellanen big deal myös, itkua riitti. Ehkäpä se raskauden päivittäin kasvava hormonilataus tähän päälle oli vähän liikaa, josta kroppa teki tulkintansa.

Kun olin kirjoittanut edellisen tekstini, tuli yhtäkkiä mieleen naputella lily-hakuun ’keskenmeno’. Sitä kautta törmäsin Erikan Bättre liv– blogiin, jossa hän kuvasi keskenmenoa tunteikkaasti, paljolti myös siten, miltä minusta tuntui. Tein tämän järkevästi yliopiston kirjaston tietokoneelta, joten silmät vetisinä suunnistin ulos. Ulkona paistoi, jälleen, aurinko ja silloin se pitkästä aikaa taas tuli. Itku. Mutta nyt se tuntui jo jollain tapaa hyvältä, ei siltä lohduttoman surulliselta ja näille asioille alistuneelta vaan siltä, että kyllä se tästä. Oikeesti. Elämä tuntuu jo ihan hyvältä, kylläpä se oma muksukin joskus saadaan.

Täällä sinä nyt olit, minun pään sisällä. Ihan ilman sarkasmia tai häikäiseviä hymyjä. Tänne ei monet ennen päässeet.

Varokaa edelleen katolta lumia pudotellessanne sitä painavaa, osittain jäiseksi muuttunutta kevätlunta.

Okei, tämä piti laittaa kuitenkin kevennykseksi. Mitäpä muuta siellä! 😀