Tai siis ollaan oltu jo, hetkinen, mikäs päivä nyt onkaan, viime torstaista saakka. Olen nyt kerrankin ottanut rennosti, loikoillut kotona ja onhan siihen kroppakin synnytyksen jäljiltä pakottanut.

Synnärikuplasta poistuminen tuntui ihmeelliseltä. Katselin kotiin tullessa aivan ihmeissäni ympärillä pyörivää maailmaa auton takapenkillä. En ollut sitten lauantaiyön jälkeen nähnyt kuin synnytyssairaalan seinien sisäpuolella olevaa porukkaa. Ja se ei muuten ole kauhean paljon, sillä trafiikki on aika minimaalista, varsinkin siellä vuodeosastolla. Näin siis lähinnä kätilöitä ja lastenhoitajia, muita vaappuvia äitejä ja hämmentyneen iloisia isejä. (ihan sivuhuomautuksena: kuka hullu syö synnytyksen jälkeen niitä välipalalla tarjottavia banaaneja!?)

Joten maailma näytti muuttuneelta ja ihmeelliseltä! Juuri ennen kotia, tuli autossa mieleen, kuinka melkein tarkalleen vuosi sitten itkettiin miehen kanssa kesken mennyttä raskautta ja nyt tultiin kotiin Babyn kanssa. Noh, voitte varmasti arvata pysyivätkö silmät kuivina tälläkään kertaa. Mutta olo oli yhtä aikaa myös onnellinen, olihan turvakaukalossa nyt oma esikoinen!

Ja koska tämä meidän Baby ei itkeskellyt kotiin tullessa, hoidin minä hormonien myötämielisellä avustuksella sen itkupuolen. Samaan aikaan kun rintavarustuksessa kävi kova suhina, kun maito löysi tiensä perille.

Mulle mullistavinta on ollut se, kuinka vahvasti äitivietti lyö päälle ja kuinka mä nautin vauvan kanssa olemisesta näin älyttömän paljon (kirjoitan näistä lisää).

Kuinka tärkeä, kaikista tärkein tämä kolme ja puoli kiloinen pakkaus on. Heti.