Viimeiset kaksi kuukautta

Niin vain, voitteko uskoa, minulla on huomenna tasan kahdeksan viikkoa laskettuun aikaan. Minulla! Ja minä olen alkanut uskoa, että synnyttämään tässä mennään tämä mahamötkylä, jolla (rakas joulupukki) on toivottavasti pieni ja siro pää. Mutta sitä hurjempaa on juuri nyt se, että minulla on töitä jäljellä 9 (y h d e k s ä n !) päivää! Peruskoulun oppivelvollisuuden suorittamisessa alkaa nimittäin tauko täällä meidän teinilässä 21. joulukuuta. Ja kun koulu jatkuu tammikuun 2. päivä, en minä enää kirmaa koulun käytäviä, vaan jään kaksi päivää lain velvoitetta aikaisemmin äitiyslomalle.

 

Asia on meille molemmille, miehelle ja minulle, ymmärryskyvyn edelleenkin ylittävä, sillä me niin korkeasti koulutetut älyköt käymme puhelimessa seuraavaanlaista keskustelua:

mies: Ajattele, susta tulee äiti. Meillä on kohta vauva.

minä: Niin, ajattele, kohta sinä olet isä!

mies: Niin!

minä: (hymisen myötämielisen epäuskoisesti)

Ja sama keskustelu käydään seuraavana päivä uudestaan. Yhtä vahvalla hämmästyksen vivahteella. Ei meinaa upota kalloon, ei, että siellä mahassa se on. Kasvaa, on kohta kypsä, sitten synnytetään ja, ja, ja sitten eletään. Sen vauvan kanssa!

 

Mutta näistä synnytyksistä puheen ollen. Ne kiinnostavat aivan älyttöämästi ja nyt on tuoretta, läheistä, ensikäden tietoa. Aatamin Rouva siis synnyttää päräytti kaksi viikkoa sitten. Tuloksena oli yksi pienimmistä ja siroimmista vauvoista, joita olen koskaan nähnyt! Pikku Hattara, joksi olen vauvan nimennyt, koska hänen äitinsä toisti ilmaisun ”hattaran hajuinen” heti useampaan kertaan ensimmäisessä puhelussamme kaksi päivää synnytksen jälkeen, on niin isänsä näköinen lapsi kuin olla ja voi. Hänellä on myös vitivalkoiset hiukset, jotka isän geenit ovat jotenkin pystyneet (toistaiseksi) pitämään piikki suorina. Pikku Hattara on myös tuleva kummityttömme! :)

Synnytys meni ystävälläni hyvin, käynnistämisestä huolimatta homma eteni ripeästi. Mutta Hattaralla on siis myös hieno ominaisuus. Pieni ja siro pää, koko keho, itseasiassa. Jossain vaiheessa oli koko korpassa tuntunut, että nyt muuten synnytetään, mutta ystäväni julistaa epiduraalin ilosanomaa kaikille. Hän myös kehui Keski-Suomen keskussairaalan synnärin (äitislangia, mä opin, mä opin) henkilökuntaa loistavaksi ja koko kokemusta uskomattomaksi, positiiviseksi. Tuntemuksiaan ystäväni kuvaili silloin puhelimessa, noin 48 tuntia synnytyksestä, seuraavasti:

 

Tosi hyvin meni. Mulla on nyt vaan p***ussa pari tikkiä.

 

Sitä kohti kai sitä tässä itsekin mennään.