Matkanteon fysiikkaa

Kuvat Uyunin suola-aavikolta, Boliviasta. Kivisydän samaisessa paikassa, aavikolla mutta suolatta.

Kirjoittelin vähän aikaa sitten taas yleisempiä reissufiiliksiä. Taustalla se mun paluulipun osto, nyt on reissulla jonkinlaiset rajat! Lontoo ja Eurooppa tuntuu ainakin täältä käsin jo ihan kotoisalta ja tutulta kun vertaan vaikka nykyiseen kotikoloon Boliviaan. Muodollisuus, pitkät (no ainakin pidemmät) ihmiset ja kallis kaikki, täältä tullaan!

Haluan jo täältä käsin varoittaa kaikkia tuttuja. Ei tuu olemaan helppoa palata. Tiiän sen jo nyt koska ahdistaa ja kuristaa jonkin verran silleen epäselvästi ja etäisesti. Eikä oikeen oo hajua että mikä. Tietty mulla on jotain aavistuksia, kuten vaikka se että tänne jää ihan mielettömiä ihmisiä joista suurinta osaa en varmaan tule tapaamaan enää koskaan.

Eli antakaa anteeksi, jos olen outona jonkun aikaa.

Samaten tuntuu että mä oon viime kuukausina kotiutunut tähän kulttuuriin. Tietty se vaihtelee jonkun verran maasta maahan täälläkin, mutta se perus pohjavire on sama. Esimerkiksi kohteliaisuus ja teitittely ja toisaalta ihan yltiöpäinen vieraanvaraisuus ja avuliaisuus. Iloiset kolumbialaiset ja brassit, napakat ja arvokkaat bolivialaiset, hullut argentiinalaiset. Espanjan kieli on nyt se mun kieli, suomen jälkeen toki mutta ennen englantia.

Jollakin tavalla tuntuu kotoisalta tää lattarimeininki, mut ainahan mä oon ollut keskivertomaijaliisaa avoimempi ja puheliaampi. Kai? Tai siis, en mä tietääkseni ole täällä mihinkään suuntaan perusluonteeltani muuttunut, tässä seurassa on vaan ollut ehkä helpompi olla se vastaantulijalle hymyilijä kun se hymyilee takaisin.

Mun elämä on nyt täällä. Samalla se roikkuu jossain Suomen ja tän mantereen välillä. Ihmissuhteet ja kaikki vanha, tuttu, vetää Suomeen. Koko reissu on myös jonkinlaisessa suhteessa suomielämään, joka on määritellyt että mitä mä haluan tai en halua tehdä täällä nyt kun oli mahdollisuus ”luoda itsensä uudestaan”. (Edelleen, kai mä oon ihan sama tyyppi kuin ennenkin, oon vaan keskittynyt eri asioihin kun Suomessa. Taide ja filosofointi, ftw) Samalla tää reissaajan (tai siirtolaisen, kuten tätini asian ilmaisee) klisee toteutuu myös mun keississä: en tuu enää koskaan olemaan täysin kotonani Suomessa. Samanlaisia siteitä ja lankoja on tullut punottua myös tälle puolen Atlanttia kuin mitä mulla on sinne puolen, ja nyt tiedän että ihan toisenlainen elämä kuin mihin Suomessa on totuttu, on hyvinkin mahdollinen ja oikeastaan ihan mun käden ulottuvilla. Voisin jäädä vaikka sinne orpokotiin töihin, kadulle artesaaniksi tai lähteä merille jos haluaisin.

Ne on vaan ne valinnat mitä tässä tehdään. Ja for now, mä valitsin tulla takaisin Suomeen.

Koko maanosa, tai ne palaset mitä mä oon saanut nähdä, on aivan tajuttoman kaunis. Olen taas Andeilla ja nää vuoret. Mä en voi kun pidätellä itkua tän suuruuden edessä. Kurkkua kuristaa myös pelko siitä, että mä missaan jotain oleellista. Vaikka ei nähtävyydet nyt oo ollu mitenkään pääosassa tätä jöörniä (terkkuja Tammat<3) missään vaiheessa. Lähinnä että missaan jotain tästä fiiliksestä, ideasta, hengestä.

Vapaudenmenetys liikkeen muodossa on edessä myös. Paikallaanolo alkaa ahdistaa täällä noin viikon jälkeen, mites sitten Suomessa? Tosin siellä tuun liikkumaan eteenpäin toisella tavalla kun jatkan opiskelua, sitä politiikkaa aluksi ja kirjallisuutta myöhemmin toivottavasti. Ja kaikkia mahdollisia taiteita joissa oon päässyt täällä alkuun. Henki ja mieli; niiden liikettä, kasvua ja kaikinpuolista ajattelun eteenpäinmenoa mä haluan!

Sen verran on tähän mennessä käynyt selväksi, ettei lattarivuosi todellakaan jää vikaksi tutkimusmatkaksi. Seuraava seikkailu on jo suunnitteilla: Siperian läpi junalla Aasiaan. Tai mun ultimate -unelma, Afrikka. Täällä ollessa piti selvitä yksi jos toinenkin asia, ja niin on selvinnytkin. Ei vaan sillä tavalla kuin kuvittelin, ja sellainen pikkujuttu kuin maailmankatsomus on vielä vaiheessa. Toisaalta, ikäänkuin tutkimusmatkailu tarvitsisi sen enempää selittelyä tai motivaatiota, mulle riittää että tiedän tuntemattoman, kauniin jonkin olemassaolosta. Mahdollisuuksista löytää uusi kulma, näkemys, näköala. Mahdollisuuksista oppia ja ymmärtää, tai hämmentyä vain lisää.

Ja tätä kaikkea pitää päästä ihmettelemään, samanlaisella hartaudella kuin tähänkin asti.

Oli kuitenkin mun tähänastisen elämäni paras päätös häipyä tänne. Heittää itsensä vieraaseen maanosaan kieltä osaamatta, yksin. Kotina vaan ukin rinkka ja päänsisäinen rauha siitä että on oikeassa paikassa, siellä missä milloinkin tietään taapertaa. En ois ikinä osannut kuvitella mitä tälläinen veto antaa, samalla kun en ois ikinä osannut kuvitella, miten rankkaa tää on välillä ollut. Suurin osa täällä tapahtuneesta on ja tulee pysymäänkin vaan mun pään sisällä, muistoissa ja johonkin suuntaan muuttuneessa ajattelussa. Inspiraationa tulevaan tieteeseen ja taiteeseen, alitajunnassa kuvina, ääninä, tuoksuina (tai hajuina) ja unelmina, unina. Mun ja joidenkin ihmisten kahdenkeskinä maailmoina. Blogiin on päätynyt pääosin ihan tarkoituksella ja osin ajan/tekniikan puutteessa about milliprosentti kaikesta. Joillakin Suomi-ihmisillä on myös omat palasensa reissusta, mutta koko tarina on vaan mulla. Ja niin sen pitää ollakin, jollakin tapaa tää paketti on tosi yksityinen. Ei tätä koko konseptia voi ymmärtää kuin tekemällä itse saman. Ja silloinkin kombo on pakostakin eri, koska joka reissu on uniikki yhdistelmä reissaajaa, paikkoja, ajoituksia, kieltä, ihmisiä, kohtaamisia, yksinoloa.

Niin että joo, mihinköhän ylevyyteen tämänkin tekstin päättäisi. Ei kai muuta kuin että moi, kohta mä oon jo siellä.

 

***

Algunos pensamientos que tengo ahora mismo, cuando ya se que voy a volver a Finlandia. Va a ser una batalla, ya es, por todo que tengo que dejar aca, en este continente hermoso, probablemente para siempre. No digo, que nunca voy a volver pero pronto no va a pasar eso. Y me pone triste, amigos. Profundamente triste. Mas que nada, por ustedes, compañeros del viaje, todas las personas que he conocido y que ya extraño. Como en Finlandia, entonces?

Pero bueno. Ahora hay que disfrutar las ultimas semanas (semanas! me quedo solamente semanas! dios.) sin pensar que va a terminar toda esa locura hermosa en demasiado poco tiempo.